Kotieläinpihalla

Meidän piti tänään -- viimeisten yhteisten kesälomapäivien kunniaksi -- mennä eväsretkelle Suomenlinnaan. Sää Helsingin yllä oli aamulla kuitenkin sen verran pilvinen eikä säätutkakaan luvannut tilanteeseen kohennusta, että päätimme suunnata toisaalle. Jonnekin, jossa voisi olla ulkona ja jossa pilvinen ja tuulinen sää eivät olisi kovasti haitaksi. Ehkä jonnekin Helsingistä itään, koska sinne säätutka lupasi parempaa...

Kotieläinpihat ovat olleet mieleni perukoilla jo kesän alusta saakka, ja jostain syystä ne tuntuivat nyt hyvältä korvikkeelta Suomenlinnalle. Siispä pääkaupunkiseudun tarjontaa tutkailemaan. Selvisi, että lähiseudulla -- noin 50 kilometrin säteellä -- on aika montakin kotieläinpihaa. Haltiala on tietenkin yksi hyvä ja ilmainen vaihtoehto, mutta koska olemme jo käyneet siellä eikä se ylittänyt kriittistä säätutkarajaammekaan, halusimme laajentaa reviiriämme.

- - -

Valitsimme kohteeksemme porvoolaisen Kungsbackan, koska sen kotisivujen esittelytekstit olivat kerrassaan herttaiset ("Meillä näet kuvakirjan eläimet ihan oikeina. Lehmäkin sanoo ammuu ja hevonen ihahaa. Mutta, mitä sanoo Amadeus-aasi"?). Kuka tällaista voisi vastustaa?! En minä ainkaan. Tila oli myös sijainniltaan passeli. Idässä siis, ha.

Perillä meitä odotti ehta maatilamiljöö, jossa traktori pörisi pellon reunassa, hevoset hirnuivat (tai vähintäänkin hörisivät) ja kilit määkivät. Eläimiä oli runsaasti ja paria poikkeusta lukuun ottamatta kaikki niin kilttejä ja luotettavia, että niitä saattoi ruokkia ja koskettaa. Eläimet vetivät vertoja myös pihaan parkkeeratuille traktoreille, vaikka eräskin Pikkuherra Pee tuntuu välillä syntyneen bensaa suonissaan. Ehkä jos traktoriin olisi kiivetty sisälle, tilanne olisi voinut olla toinen, mutta luulen, että vekottimet olivat paikalla ainoastaan silmänruokana.

Meidän suosikkejamme olivat vuohet ja ponit. Molemmat olivat sen verran ihmisrakkaita, että päivystivät aitauksensa reunassa lähes tauotta ja jos lähtivätkin kauemmaksi, tulivat sieltä vikkelästi takaisin, kun näkivät ihmisen saapuvan. Viilipytyt eivät kavahtaneet edes 1,5-vuotiasta innosta hihkuvaa taaperoa, mikä oli mielestäni aika todella hyvin. Täällä ei tosiaankaan tarvinnut tuijotella pelkkiä häntiä!

Viivyimme kolme tuntia, söimme välissä eväät ja ihan vihoviimeiseksi veri veti pikkiriikkisemme hiekkalaatikolle järjestelemään leluja (=lempipuuhien top3:ssa tällä hetkellä, ellei peräti se ihan numero uno).

Ei haittaa yhtään, vaikka Suomenlinna jäikin tällä kertaa väliin.

Pikkupuolikuut

Meillä on syöty tänä kesänä hurjan paljon vesimeloneja. Ne ovat nestepitoisuutensa ansiosta hyvää helleruokaa, usein tarjouksessa ja mikä tärkeintä, yhtä pojan lempiherkuista.

Meloneja on natusteltu siinä määrin, että jotakin niiden syömistavasta on alkanut tarttua muuhunkin ruokailuun. Totean tämän tätä nykyä joka kerta tarjotessani tuorekurkkua. Niin tänäänkin.

Sitä kissa rakastaa

Meillä on mökillä kesävieras: sisätiloissa tavallisesti asusteleva lemmikkikissa, joka pääsee näin suvisydännä nauttimaan luonnon ihmeistä sielunsa kyllyydestä.

Kissa on tietysti ihmetyksen ja ilonaihe myös pikkuherra Peelle. Mitä kissan hoitoon tulee, yksi toimenpide on ylitse muiden, ja se on ruokinta. Ruokinta suoritetaan yleensä ensitöiksi mökille tultaessa.

Viimeksi se osui meidän kontollemme.

Jätin mukana tuomamme kauppakassit tuvan puolelle odottamaan siksi aikaa, kun menimme pojan kanssa täyttämään viiksiniekan ruokakupit. Toiseen kuivamuonaa ja toiseen pateeta. Kissa tuli, söi ja meni pikkuherra Peen suuren ihmetyksen vallitessa.

Kun ruokahetki oli ohi, palasimme tupaan purkamaan kauppakasseja.

Kaikessa hiljaisuudessa kasseista katosi jotakin, joka löytyi myöhemmin kissan kupista:

 

Fetapaketissa lienee jotakin kovin kissanruokamaista ainakin taaperon silmin katsottuna. 

Elämän pienet suuret päätökset

Täällä taas, pitkästä aikaa! Kovin on satunnaista tämä minun bloggaamiseni...

Luonnostelin viimeksi tekstiä jossain vaiheessa toukokuuta, mutten koskaan tullut postanneeksi sitä. Olin juuri silloin saanut päätöksen pikkuherra Peen päivähoitopaikasta, ja olo oli kaikin puolin haikea ja riipaiseva. Verrattuna moniin tuttuihin ja tutun tuttuihin, meillä kävi hyvin ja saimme  paikan juuri siitä päiväkodista, josta ensisijaisesti toivoimmekin. Silti ajatus päivähoidon aloittamisesta ei ollut ollenkaan helppo tai itsestäänselvä.

Ajattelin pitkään hoitavani poikaa kotona siihen asti, kunnes hän täyttää kolme.

Sitten äitiysvapaa vuoden vaihteessa päättyi, ja kaikkialla ympärilläni alettiin kysellä, milloin aion palata töihin.

Vastailin aina jotakin tulevasta syksystä, koska olin sopinut hoitavapaani ulottuvan vähintään sinne asti, mutten silti ottanut puheitani oikein todesta. Ajattelin, että jatkaisin hoitovapaata joka tapauksessa. Korkeintaan tekisin joitakin satunnaisia, joustavia keikkatöitä kuten tähänkin asti. Tein kuitenkin varovaisia tunnusteluja töiden aloittamisesta, ja pääsin kuin pääsinkin hyvään sopimukseen osa-aikaisesta töihinpaluusta syyskuussa.

Samalla - omaa työmarkkinakelpoisuuttani testatakseni ja uusien ammatillisten kokemusten toivossa - hain myös yhtä uutta työtä. Tulin valituksi juuri, kun olin ajatellut elämän tuovan tullessaan tarpeeksi muutoksia ilman työpaikan vaihtoakin. Samalla olin tottakai hirveän iloinen! Uusi työ kun oli aikalailla yhdenlaisten unelmieni täyttymys.

Dilemma oli kuitenkin suuri. Minun olisi haluttu aloittavan työt välittömästi ja täysiaikaisesti. Pojalle ei kuitenkaan ollut tiedossa hoitopaikkaa ennen syksyä, minkä lisäksi halusin hoitoon menon tapahtuvan edes pikkuisen pehmeästi. Käytännössä siis niin, että viikkoon mahtuisi vähintään yksi vapaapäivä (eli kotipäivä) viikonloppujen lisäksi.

Uusi työnantaja oli onneksi halukas tulemaan vastaan. Olen nyt kesäkuusta lähtien tehnyt paripäiväistä viikkoa osittain etätöinä, ja elokuussa aloitan sitten nelipäiväisellä työviikolla. Pojalle ja minulle jää siis viikonlopun lisäksi vielä se yksi yhteinen ekstrapäivä viikossa, minkä lisäksi pyrin pitämään hoitopäivät niin lyhyinä kuin mahdollista vuorottelemalla miehen kanssa pojan hoitoon viemisessä ja hakemisessa.

Kuulostaa ihan järkeenkäyvältä ja suunnitelmalliselta, vai mitä? Kotiäiti minussa pitää kuitenkin edelleen toista jalkaansa kotioven raossa ja on valmis jatkamaan hoitovapaata, mikäli asiat eivät alkaisikaan mennä kohdilleen. Tosin eivätköhän ne ala...

Peukut pystyyn!

Tämmöisiä tänne, tällä erää.

Mitäs tänne?

Huhhuh, onpas taas tullut blogitaukoa!

Ideoita ja ajatuksia postaamiseen olisi vaikka kuinka, mutta toteutus... Mihin se aina jää?

Kerronpas nyt kuitenkin yhden jutun yhdestä isosta muutoksesta. Päiväunijutun nimittäin.

Poika nukkuu päiväunensa tätä nykyä omassa sängyssään, yksin!

Monille tässä ei ole mitään ihmeellistä, mutta minulle, joka totutin pojan ottamaan päiväunensa maitotankin äärellä vieressäni, tämä on kuin kokonaan uusi maailma! Ensiksikin siksi, että: a) minulla on pieni oma hetki keskellä päivää (whaaattt?!), b) olen pystynyt luopumaan kokonaan päiväimetyksistä ja c) mikä olennaisinta, myös poika nukkuu paremmin ilman rintatuttia.

Kaksi viikkoa kapinaa se vaati, mutta nyt poika nukahtaa päivällä sänkyynsä tyytyväisenä ja mukisematta. Suosittelen tätä kaikille muillekin kaltaisilleni maitotainnuttajille. Se on sen arvoista.

Pojan unirytmi on myös muuttumassa selkeästi kaksien lyhyempien päikkäreiden sijasta yksiin pidempiin, jotka voivat kestää kaksikin tuntia. Siinä sitä mamman bloggausaikaa, ha!

Ok, on minua tässä välillä myös väsyttänytkin ihan turkasesti. Tiedättekö sen tunteen, kun välillä ramasee ihan kaikissa jäsenissä asti? Luuytimissä suorastaan. Sekin on ollut pieni hidaste bloggaamisen tiellä. No, viikko tiukkaa D-vitamiinikuuria takana (salmiakinmakuista sellaista, nammm) ja nyt alkaa näkyä valoa tuonkin tunnelin päässä.

Vai olisiko se tämä parantunut päivärytmi kenties?

Tai nämä kaksi tiedossa olevaa tynkäviikkoa (vappu ja helatorstai!), kun saadaan viettää aikaa koko perheen kanssa yhdessä vähän tavallista enemmän?

Nou idea.

Hyvät vaput joka tapauksessa itse kullekin!

Meille on hankittu munkki- ja bruschetta-ainekset, tänään (tai huomenna) herkutellaan!

Hintalappujen hurmaa

Tarrojen irrottaminen on aika nastaa puuhaa, eikö? Pikkuherra Peen mielestä ainakin.

 

Kyseinen sorminäppäryysharjoitus on kuulunut pojan repertuaariin jo jonkin aikaa. Kuukauden, pari. Sen kohteeksi ovat päässeet ainakin viivakooditarrat missä ikinä niitä nyt sopivalla ulottuvuudella on sattunut olemaankin (mm. potan pohjassa, hoitoalustan alla, pahvilaatikoissa), patjojen tekstiilitarrat ja hintalaput.

Kerronpa tässä, millainen on hyvä tarra. Noin niinkuin taaperon näkökulmasta.

Hyvässä tarrassa on sen verran ilmavuutta, että alle saa juuri ja juuri ujutettua pienen kynnenpään. Sen jälkeen tarran pitää irrota sopivan sitkaasti: ei liian helposti, muttei tietysti kohtuuttoman vaikeastikaan ja mikä tärkeintä, kokonaisena.

Usein juuri hintalaput täyttävät nämä kriteerit. Paha vain, että samaa tarraa ei pysty irrottamaan ja kiinnittämään uudelleen kovin montaa kertaa.

 

Tästä syystä minulla onkin etsinnän alla kestäviä, uudelleenkiinnitettäviä tarroja. Kun tämä nyt kerran on pojan mielestä hauskaa ja äidin mielestä ihan harmitonta puuhaa, mikseipä siihen voisi pikkuisen panostaakin. Ilo irtoaa pienestä.

Olen joskus törmännyt kirjoihin, joissa on ideana sijoitella tarroja erilaisiin maisemiin niin, että tarrat pystyy halutessaan myös irrottamaan ja vaihtamaan toiseen paikkaan. Löysin Hulluilta päiviltä tuon kuvissa esiintyvän Pupen hauskan tarrakirjan, jossa on vastaava idea, mutta se voisi silti sopia paremmin vähän vanhemmalle lapselle. Ehkäpä hankin ihan vain jonkun sopivanoloisen tarra-arkin askarteluliikkeestä ja käytän kiinnistysalustana vaikka muovipurkin kantta.

Vinkkejä kivoista tarrakirjoista otetaan kuitenkin vastaan! :)

Viilein jäbä

Tarvitseekos sitä enempää sanoakaan? :)

Pääsiäisenä

Tänään

Pääsiäispiparit

Näin (ja maistoin) parisen viikkoa sitten yhden paremmanpuoleisen harrastelijaleipurin kauniiksi koristelemia keltaisia tipupipareita. Niistä innostuneena päätin kokeilla samankaltaisella reseptillä itsekin, mutta hiukan pienemmällä taiteellisella kunnianhimolla.

Pipareiden askartelemisessa oli mukavaa pääsiäisen tunnelmaa. Juuri sellaista, jota olin kaivannutkin. Tein taikinan viikko sitten lauantaina ja paistoin piparit sunnuntaina. Käytin vain puolet taikinasta, mutta siitäkin tuli niin reilu määrä (30-40 kpl), että oikeastaan taikinaa olisi voinut kokonaisuudessaankin tehdä vain sen verran. Toinen puolikas taikinasta odottaa seuraavaa leivontakertaa nyt pakastimessa, mikä on tietysti ihan käypä ratkaisu sekin.

Koristelin piparit alkuviikosta. Ne ovat säilyvää sorttia, joten tällainen jaksottaminen onnistuu erinomaisesti ja käy tietysti kuin nenä päähän tilanteeseen, jossa ei ole mahdollista uppoutua pitkäksi aikaa yhteen toimintoon, koska jälkikasvu. Otaksuin kuorruttamisen olevan projektin aikaavievin vaihe, joten tein kuorrutteesta tosi tosi löysää niin, ettei se varmastikaan olisi jähmettynyt ennen aikojaan mittavienkaan viihdytysoheistoimintojen ja punttirutistusten aikana. Erityislöysennykset eivät kuitenkaan olisi olleet tarpeen, sillä herra X vietti koko hela hoidon tutkiskellen (rusina)kaappia. Toisinaan näinkin, jipijee.

Seuraavalla kerralla aion kuitenkin tehdä tuhdimpaa kuorrutetta, sillä kuivuessaan tämä löysempi muodostaa läpikuultavamman ja siten silmääni vähemmän miellyttävän pinnan kuin jäykkä.

Pohjana pipareissa on perinteinen piparkakkutaikina, mutta vaalealla siirapilla ja ilman joulumausteita. Taikinaa voi lisäksi höystää raastetulla sitruunankuorella. Kuorrutteena käytin pikeeriä eli munanvalkuaisen, tomusokerin ja sitruunamehun sekoitusta, johon löytyy hyvä ohje esimerkiksi Kinuskikissalta.

Piparitaikina 

2 dl vaaleaa siirappia
2 dl sokeria
300 g voita
2 munaa
1 dl kermaa
2-3 tl soodaa
11-12 dl vehnäjauhoja
(raastettua sitruunankuorta)

Pinnalle
Keltaisella elintarvikevärillä värjättyä pikeeriä (ks. tasainen, peittävä pinta)
Aurinkoströsseleitä

Kiehauta siirappi, sokeri ja raastettu sitruunankuori. Lisää kuumaan seokseen rasva ja anna sen sulaa välillä sekoittaen. Vatkaa jäähtyneeseen seokseen munat, kerma ja vehnäjauhot, joihin sooda on sekoitettu. Laita taikina jääkaappiin jähmettymään esim. yön yli.

Kauli taikina ohueksi levyksi jauhotetulla pöydällä. Ota taikinasta haluamillasi muoteilla piparkakkuja pellille leivinpaperin päälle. Paista 200-asteisen uunin keskitasolla 6-8 min paksuudesta riippuen.

Kuorruta jäähtyneet piparit pikeerillä, ja ripottele päälle strösseleitä ennen kuin pikeeri ehtii kuivua.

Toisenlainen muskari

Kotona Helsingissä käymme kaupungin järjestämässä muskarissa leikkipuistossa.

Mummilassa meillä on mahdollisuus käydä opiston muskarissa vanhainkodilla.

Leikkipuistossa käy pääasiassa lapsia äitiensä ja isiensä, joskus isovanhempiensa kanssa. Vanhainkodin muskari on suunnattu lapsien ja heidän hoitajiensa lisäksi vanhainkodin asukkaille. Siksi sen nimikin on Vauvasta vaariin -muskari. Osallistujien keski-ikä kipuaa siis selvästi korkeammalle kuin leikkipuistossa, mutta laulut ja leikit ovat kummassakin samoja tai ainakin samankaltaisia.

Eilen vanhainkodilla laulettiin muun muassa Piippolan vaaria ja Sormilaulua (Missä on peukalo, missä on peukalo...?) sekä päällisten päätteeksi Suljettiin soittorasia samaan tapaan kuin leikkipuiston muskarissakin. Lisäksi käytettiin soittimia - helistimiä, kapuloita ja olipa joukossa yksi triangelikin. Niitä ei leikkipuiston muskarissa ole.

Poika löysi helistimien joukosta heti oman suosikkinsa: helmistä kudotulla verkolla päällystetyn, kovaksi kuivatetun eksoottisen hedelmän, jonka ohjaaja kertoi tuoneensa äskettäin Afrikasta. Vinkeällä soittimella oli nimikin (siis muukin kuin helistin), mutta ehdin jo unohtaa sen... Olisi oikeastaan pitänyt ottaa siitä valokuva, mutta koska en sitä tehnyt, on tyytyminen tähän kalseaan otokseen käytävästä, jonka varrella olleeseen naulakkoon jätimme ulkovaatteemme:

Muskari järjestettiin käytävän päästä vasemmalle sijainneessa, hitusen kodikkaammassa aulatilassa.

Soitinten lisäksi toinen ero leikkipuiston muskariin oli se, että vanhainkodilla otettiin enemmän ohjattua kontaktia muihin osallistujiin. Lapset vanhuksiin ja toisin päin. Muutamaan (tarkalleen ottaen kaiketi kahteen) lauluun kuului tervehtimistä kädestä pitäen sekä lapsi-vanhusparin yhteinen sormileikki. Lapset tuskin aavistivatkaan aiheuttamaansa iloa, mutta ulkopuoliselle se oli silmin nähtävää. Jokainen ikäihminen suli lapsen kanssa leikkiessään hymyyn, vaikka olisi aiemmin vain torkkunut tuolissaan.

Selvästi nuorimpana osallistujana poika oli vielä liian pieni tällaisiin yhteisleikkeihin, mutta innokkaat kävelytreenit ympäri huonetta saivat aikaan uteliaita kysymyksiä (Minkä ikäinen tuommoinen on?), ystävällisiä lohkaisuja (Kohta mennään ja kovaa!) ja nauruakin. Eikä kyllä mene kauaa, kun poika jo leikkii muiden mukana. Tai äiti vähintään.

Lopuksi jäin vain miettimään, järjestetäänköhän kotona Helsingissä tällaista toimintaa. Tai voisiko jotain tällaista tehdä vapaaehtoistyönä.

Pitääpä ottaa selvää.

Hotelliyöpyminen

Vietimme viikonloppuna yhden yön hotellissa, mies ja minä. Lepäämässä.

Se oli minulle ensimmäinen kerta erossa pojasta näin pitkään, yön yli. Varsinaisia hereilläolotunteja hengähdystaukomme söi korkeintaan viisi, joten mitään ihan hirveää läheisyysvajetta siinä ei ehtinyt syntyä puolin tai toisin eikä tietysti ollut tarkoituskaan, mutta rehellisesti sanottuna yön sujuminen silti vähän jännitti. Lähinnä nukkumaan käynnin ja mahdollisten yöheräilyjen osalta, että tuleeko pojalle äidin (ja maidon) ikävä. Ei tullut, ainakaan liian.

Silti poika istui aamulla tavatessamme sylissäni pitkään ja hartaasti, pää rintaani nojaten, kädet visusti ympärilläni.

Tankkasi läheisyyttä, ihan kuten minäkin.

Yhden yön hengähdys tuli silti tarpeeseen. Toisenkin olisin vielä voinut nukkua (ja ehkä päivänkin siihen päälle), vaikka aamulla herätessä olikin jo sellainen olo, että olisipa poika tuossa välissä pyörimässä ja nunnutettavana.

Mutta mitä meidän vapaailtaan kuului muuta kuin hotellia?

Alkuillasta katsottiin Cirque du Soleilia (se akrobatia!), sen jälkeen käytiin syömässä ja sitten kello olikin jo kymmenen ja uni alkoi painaa. Jaksoin sentään ennen nukahtamista käydä kylvyssä, josta olin haaveillut jo hyvän aikaa. Niin hyvän, että olin jo aikeissa hankkia kotiin suihkukoppiin jonkun kaamean jättiläissaavin, vaikken edes ole mikään himokylpijä. Viimeksi taisin kylpeä joskus vuosikymmenen vaihteen tienoilla ja silloinkin hotellissa. Jos sitten kolmen, neljän vuoden kuluttua seuraavan kerran (varsinkin, kun kylpemisestä tulee aina vähän sellaiset vedentuhlaajaekoterroristivibat)...

Sen verran hyvä kokemus tuo yön yli hummailu kuitenkin oli, että uskaltaa ottaa uusiksikin. Tai siis: jos vaan isovanhemmat uskaltavat. Ne kun olivat kesken kotimatkan käyneet autoineen taukopaikalle nukkumaan, raasut.

Viikon varrelta

Kaikkihan meistä sitten lopulta se mahatauti saatiin, minäkin. Onneksi se oli suhteellisen nopeasti sairastettu, ja tolpillamme olimme koko perhe jo viikonloppuna. Dokumentoimatta ovat silti jääneet ainakin meidän sunnuntaiset brunssikuvat Fazerilta, eilinen Vauvakino ja tämänpäiväinen 1-vuotishammastarkastus.

Alkuun pari hassua kännykällä napsittua brunssikuvaa ja jonon osalta se selvennys, että varmistimme kivan pöytäpaikan saamisen olemalla paikalla hitusta ennen ovien avautumista. Aikainen lintu ei pöytää varaa - vanha ex tempore -herkkusuiden sananlasku.

 

Vauvakino oli tietysti ihan vauvakino. Taaperoita näkyi katsomossa vain kourallinen enkä epäile yhtään, etteikö syystä. Halusin silti kokeilla moista meidän ikiliikkujankin kanssa edes kerran.

Poika istui tattina sylissäni arviolta kymmenen minuuttia ihmetellen jättimäistä valkokangasta ja kaiuttimista vyöryviä ääniä, maiskutteli rusinoita ja imi pillimaitoa. Sen jälkeen kiinnostus liikkuvaan kuvaan sammui aikalailla tyystin, ja siirryimme talsimaan ylös alas katsomon portaita, vaanimaan kanssakatsojien leluja sekä konttaamaan valkokankaan editse kuin pienet elefantit konsanaan. Elokuvaa jäi jäljelle vielä 40 minuuttia, kun päätin jättää leikin sylivauvoille.

Mutta tulipahan kokeiltua! Yksi äitiysvapaalle asetettu tavoite täytetty, ha.

Etsi taapero vaunuparkista.

Hammastarkastus oli sellainen rutiinijuttu niinkuin se kai tässä vaiheessa yleensä onkin. Jutustelua hoitajan kanssa hampaiden hoidosta, nopea ikenien tunnustelu ja muutama tuotenäyte kotiin viemisiksi.

Poika napsi hoitajan murentaman ksylitolipastillin pala kerrallaan parempiin suihin niin, että hoitajaakin hymyilytti. Ehkä ne ei kaikille maistu. Kotimatkalla ostettiin sitten pastillipaketti kotiinkin, olihan tietysti jo aikakin. Eikä valikoima lopu kesken ainakaan ihan heti, jos joku maku alkaa kyllästyttää... Muumeja, Pikku Kakkosia, Katti Matikaisia, Herra Hakkaraisia ja mitähän vielä?

Meille kotiutui noita Hakkaraisia ainakin näin ensialkuun, kun ovat kai kaikkein huokoisimpia ja helpoimmin suuhun sulavia. Äsken pestiin hampaat ekaa kertaa fluorihammastahnalla. Jos en ihan väärin tulkinnut, siinä saattoi pojan mielestä olla hiukan enemmän itua kuin pelkässä vesipesussa, mutta edelleen varsinaista harjausta popimpaa on harjan pureskelu. Ikenet kutiaa, mammamia!

Nyt Voice of Finlandin pariin. Viikonloppuja!

Kuplintaa massussa

Meille rantautui maanantaina vatsatauti. Ensin sen sai poika ensimmäistä kertaa elämässään, seuraavana päivänä mies ja sitä seuraavana (eli tänään) mummi. Me ei näköjään oltu nyt kovin hyviä talvilomaisäntiä. Ainoastaan minä pysyttelen vielä terveiden kirjoissa.

 

Pieni potilas, lakanoilla vuorattu sohva ja matto imartelevasti täynnä edellisiltana levitettyä tavaraa. 

Laulukirja, kaukosäädin ja miehen sukat, olkaa hyvä!

Onneksi tauti näyttää olevan nopeasti ohimenevää laatua, ainakin pikkuherran osalta. Siihen riitti kolme oksupoksua maanantaiaamuna, tiivis sylittely ja päälle kunnon unet. Sitten mentiin taas kuin ei oltaisi sairastettukaan.

Mies sen sijaan on potenut tänään koko päivän (herkkänahkaisimmat lopettakaa lukeminen tähän!), ja sanoi juuri, että luuli päivällä kuolevansa oksennettuaan kymmenen litran ämpärin puolilleen vielä senkin jälkeen, kun oli ravannut koko edellisen illan, yön ja kuluneen aamun tiiviisti vessassa. Voi raukkaa.

Rauhaisan yön toivossa... Kauniita unia!

"Luota vaan niihin sentteihin"

Niinhän siinä sitten kävi, että eilinen haalariostos päätyi pojan päälle heti tänään, ja ihan ilman mitään kasvunvaraa, ainakaan ensi talvea ajatellen.

Miten sitä voikaan erehtyä lastenvaatteiden mitoituksesta niin paljon?

Ehkä siksi, kun kerran vein kaverin lapselle tuliaiseksi saman merkin 74-senttiset bodyn ja housut, ja housut oli sopivat vasta vuoden kuluttua ja body heti. Tai siksi, kun äitiyspakkaushaalari menee ihan täydestä vielä taaperollakin. Tai yksinkertaisesti vaan siksi, kun ei keltanokkana vieläkään oikein hahmota tätä pikkuihmisen kasvuvauhtia.

Miehen sanoin: "Kannattaa vaan luottaa niihin sentteihin."

Ainakin tällaisissa kasvunvara-asioissa.

Kävin aamulla KappAhlilla katsomassa, olisiko sininen 92-senttinen haalari ollut vielä tallella, mutta ei se ollut. Sitten muistin, että mummilassahan odottaa jo kaksi uutta haalaria ensi talveksi eikä näitä nyt sentään määräänsä enempää kannata hamstrata.

Oikeastaan tälle talvelle tarvittiinkin jo maastoilua paremmin kestävä haalari äitiyspakkaushaalarin ja toisen pieneksi käyneen haalarin tilalle.

Ja on se kyllä kivannäköinen.

Pirteä, värikäs ja iloinen.

Sateenkaarihaalari pikkurahalla

Poikkesin tänään aamupäiväkärryttelyllä KappAhlissa.

Olin jo poistumassa kaupasta, kun huomasin nurkassa talvivaaterekin, jossa jo valmiiksi alennetut lasten ulkoiluvaatteet olivat vielä 50 prosentin lisäalennuksessa. Rekillä roikkui kolme sateenkaarenväristä, kolme pinkkiä ja kaksi sinistä toppahaalaria, joitakin toppatakkeja sekä aika paljon fleecehaalareita.

Minua kiinnostivat  ensisijaisesti ne sateenkaarenväriset haalarit. Olin katsellut niitä jo alkutalvesta kivan ulkokuoren ja hyväksi kehutun hinta-laatusuhteen vuoksi, mutta koska tämän talven haalaritilanteemme oli hyvä, en nähnyt tarpeelliseksi hankkia niitä aiemmin.

Suurin sateenkaarihaalari rekissä oli 80 cm. Se näytti aika väljältä ja muutenkin reilun kokoiselta. Seuraavaksi isoin koko eli sininen 92-senttinen haalari oli niin iso, suoranainen hujoppi, että päätin 80-senttisen menevän pojalle vielä ensi talvena. Toivottavasti niin käy, mutta ellei, en siitä suoranaiseen konkurssiinkaan mennyt.

Maksoin haalarista 13 euroa. Ei paha!

Takaisin töihin, osittain

Kävin tänään viemässä työpaikalle tämän vuoden verokorttini.

Se tarkoittaa sitä, että palaan töihin kuluvan kevään aikana. Ihan pienesti, mutta kuitenkin. Teen avustavia tehtäviä kotoa käsin tuntitöinä yhdessä hiljattain käynnistyneessä projektissa.

Suomalaisen työelämän moititaan usein tarjoavan pienten lasten vanhemmille heikot mahdollisuudet joustaviin työjärjestelyihin, mutta omalla kohdallani se on onnistunut paremmin kuin hyvin - ainakin toistaiseksi.

Varsinaiseen päivätyöhöni palaan syyskuussa, ellen innostu jatkamaan hoitovapaatani vielä vähän lisää. Tällä hetkellä se tuntuu hyvin varteenotettavalta vaihtoehdolta (koska onhan 1,5-vuotiaskin vielä niin pieni menemään hoitoon), mutta samaan aikaan nautin suunnattomasti mahdollisuudestani olla mukana työelämässä edes vähäsen.

Juuri sopivasti niin, ettei stressi syö ja univelka häiritse.

Ja niin, että taaperoarki maustuu mukavasti, tulee vähän taskurahaa ja ajatukset tuulettuu.

Ainakin alkuun pyrin tekemään töitä niin, ettei pojalle tarvita ulkopuolista hoitoapua, mutta aika näyttää, onko se ollenkaan realistista. Että jaksaako sitä puurtaa iltaisin pojan nukkumaanmenon jälkeen tai järjestyykö sopivia pakertamishetkiä muina aikoina. Ensi viikolla saamme kuitenkin mummin talvilomavieraaksi ja innokkaaksi ja hyväksi hoitoavuksi, niin että silloin on ainakin mahdollisuus irrottaa hetki tai kaksi työasioihinkin.

Poikakin oli tänään mukana työpaikalla, kuinkas muuten.

Veikkaan, että vierailun kohokohta hänelle oli, kun yhden toimistohuoneen ikkunalaudalle pölähti kolme pulua lämmittelemään ja pörhistelemään sulkiaan.

Ne oli aika hassuja veikkoja ne. Ja niin lähellä, vaikkakin ulottumattomissa!

Muutoin työmaalla pidettiin ihan kiitettävästi ääntä, rapisteltiin työkaverin japanintuliaiskarkkipapereita ja löydettiin laatikoston avaimesta niin kiva leikkikalu, ettei siitä olisi maltettu irrottaa millään, ei edes lähtiessä.

Perustaaperoilua aikuisten maailmassa.

Kasvisrisottoa taaperolle ja sen perheelle

Valiolla on joitakin reseptejä, joissa on otettu erityisesti huomioon lapset, jotka ovat juuri siirtyneet syömään samaa ruokaa kuin muukin perhe. Resepteillä syntyy maukkaita ja vähäsuolaisia koko perheen ruokia, joita on tietenkin mahdollista muokata mausteisemmiksikin aikuisten annoksia varten.

Meillä syödään lähtökohtaisesti aika vähäsuolaista ruokaa, joten tällaiset taaperoreseptit menevät meillä usein ihan tavallisena arkiruokana ilman sen kummempia muokkauksiakin.

Tänään kokeilin porkkanarisottoa.

Ensin vähän epäilin, millaista siitä tulisi, koska siinä oli herneitä (olen niiden suhteen vähän rajoittunut, noloa myöntää), mutta lopputulos yllätti iloisesti. Ranskankerma kruunasi kokonaisuuden, ja herneiden makeus sopi ruokaan hyvin. Olisin voinut syödä siltä seisomalta koko pannullisen, ellen olisi haljennut. Nyt odotan innolla huomista, jolloin voin syödä sitä lounaaksi vielä kertaalleen.

 

Mutta jos jotain hyvää, niin samalla jotain huonoakin.

A) Induktioliesi ON ärhäkkä, ja kokemukseni siitä vielä vähäiset, joten poltin ensimmäisen riisisatsin pohjaan kuullottaessani sitä (tämä olikin ainoa modaukseni alkuperäiseen ohjeeseen...). Onneksi paketista riitti vielä toiseen annokseen, ja sen sain kuullotettua onnistuneesti.

B) Jos minä pääsin yli hernerajoitteestani, siirtyi se sitten poikaan. Ensimmäiset kolme lusikallista risottoa upposi pieneen mieheen kuin kuumille kiville, mutta neljänteen erehdyin laittamaan mukaan yhden herneen ja siitäkös se ruokalakko sitten alkoi. Huoh. Mitä ihmettä tehdä lapselle, joka on visusti päättänyt, ettei syö? Terkkari neuvoi taannoin, että pitää vain näyttää, kuka on kalifi, mutta se on turkasen vaikeaa, jos pikkuihmisen suu kerta kaikkiaan vain pysyy kiinni. No, jatkan tästä aiheesta kenties joskus toiste, nyt kohta nukkumaan ja kaikesta huolimatta risottoon tyytyväisenä.

Maistui se ainakin mulle, jos ei muille.

Neljännesvuosisadan harmain talvi

Nyt kun taivas on taas peittynyt siihen samaan harmaaseen, johon se on ollut peittyneenä koko muunkin talven, on hyvä muistella kolmen päivän takaista paistetta.

 

Joskus, varsinkin tällaisten pitkien ja pimeiden talvien jälkeen, on tapana kutsua aurinkoa oudoksi valoilmiöksi. Veikkaan, että pojalle se ihan oikeasti oli outo, sillä satunnaisia sadasosapäiviä lukuun ottamatta kunnon auringonpaisteessa on meidän perheessä saatu paistatella viimeksi puoli vuotta sitten ja silloinkin Välimerellä.

Vai miksi muuten sitä olisi sisälläkin hakeuduttu ikkunasta lankeaviin auringonläikkiin leikkimään, kierittelemään ja makoilemaan?

Ai niin, siksi että se on niin nautinnollista ja piristävää, oli ilmiö outo tai ei!

Meillä on edelleen käytössä äitiyspakkauksen vaaleanharmaa nallehaalari. Kaupungilla kulkiessa siihen näkee usein puetun paljon pienempiäkin lapsia, ihan vauvoja vielä, mutta ei se häpeä yhtään taaperonkaan yllä. Ainakaan näin vaunukyydissä, maastossahan se ei ole kovin likaa hylkivä.

Haalarissa on hurjan reilu mitoitus, kun ottaa huomioon, että kokolapussa lukee 68-74 cm ja se on ihan hyvä vielä 77-senttisellekin. Monet tuolla mitoituksella kulkevat vaatteet olisivat jo käyneet pieniksi, mutta Reimojenhan sanotaan olevan isoa kokoa.

Saisi tämä toppahaalarikausi silti jo vaihtua välikausihaalareihin.

Kevät, tule jo ja tuo vähän valoa mukanasi!

Hu-huu eli taaperon pöllöneule

Sain tänään valmiiksi jotakin sellaista, josta oli hyvää vauhtia tulossa ikuisuusprojekti: pöllöneuleen pojalle.

 

Aloitin neuleen jo hyvissä ajoin syksyllä, ennen ensilumia ja kaikkea, ja se valmistuikin nopeasti, mutta sitten pöllöjen silmiä varten varaamani huopatilkut alkoivat tehdä tepposia. Yksi hukkui muutossa ja toinen jo aiemmin syksyllä. Vasta tämä kolmas tilkku pysyi tallessa ja jatkoi muodonmuutostaan silmiksi asti.

 

Ilman huopasilmiäkin pusero olisi ollut varsin kivannäköinen, mutta nähtyäni Sisäinen villapaita -blogin Vilman kirjailut, en voinut olla soveltamatta ideaa itsekin.

Malli on Owlet by Kate Davies. Lankana käytin teeteen merinovillasta ja silkistä sekoitettua Primaveraa, ja puikkoina nelosta ja viitosta. Huopasilmät ompelin kiinni mustalla, kaksisäikeisellä muliinilangalla.

Kooksi valitsin 18-24 kk ajatuksella, että pusero menisi ainakin kuluvan talven, kun tiedossa oli, että malli on jämpti. Hyvällä tuurilla pusero menee vielä ensi talvenakin, mutta todennäköisesti ei, kuten kuvista näkyy: se on juuri sopiva meidän 12-kuukautiselle ja keskimittaiselle pikkumiehelle juuri nyt.

Sinänsä harmi, kun talvikin alkaa jo pian olla ohi, mutta toisaalta tällaiselle kevyelle neuleelle on varmasti käyttöä keväämmälläkin välikausihaalareiden kanssa.

Kaikki kiinnostaa, kuten mummilan kaapista löytynyt scart-liitin.

Ensi talveksi puikoille sitten uusi ja isompi, sen verran kiva tämä mun mielestä on.

Kukkatuolini mun

Kiertelimme joulun jälkeen huonekaluliikkeitä ajatuksenamme hankkia uuteen kotiimme uusia kalusteita.

Tuossa vaiheessa kaikkein tähdellisin hankittava oli sänky (vanha kun on vuosien saatossa ehtinyt lässähtää pahan kerran), mutta koska uusi kotimme on kaksi kertaa niin iso kuin vanha, olivat muutkin huonekalut tervetulleita.

Löydettyämme mieleisemme sängyn odottelimme myyjän tarjouslaskelmaa ja katselimme liikkeen muuta tarjontaa. Äkkäsin seinustalla kivannäköisen ja -tuntuisen nojatuolin.

Jämäkän istua, vähän retron, puujalkaisen ja kukkakuosisen. Kivasti tyttömäisen. Joku voisi tietysti pistää parilla sukupolvella paremmaksi ja sanoa mummomaiseksikin, mutta yhtä kaikki: tosi ihanan. Juuri sopivan meidän harmaavalkean ja eleettömän sisutuksen suolaksi, ja mun omaksi tuoliksi.

Näin itseni sieluni silmin siinä lukemassa, neulomassa ja katselemassa ikkunasta ulos ja haaveksimassa. Viis siitä, vaikka siihen menisikin vielä 18 vuotta (tai 17 ottaen huomioon, että perheen pienin on tullut jo taaperoikään).

Tuoli oli mallikappale, ja 30 prosentin alennuksessa.

Silti se oli kallein yksittäinen huonekalu, jota olin koskaan ollut aikeissa ostaa.

Kun myyjämme palasi sänkytarjouksen kanssa takaisin, olin kuitenkin jo tehnyt päätökseni. Nyt tai ei koskaan. Maksettuani tuolin myyjä alkoi tutkia tarkemmin siinä ollutta hintalappua ja huomasi, että sen nurkkaan oli kirjoitettu pienellä varattu. Joku oli jo ostanut sen, ja nyt se oli myyty kahteen kertaan!

Voi rähmä. Mielessäni pyöri lähinnä, että siinä meni tuoli sivu suun, normaalihintainen olisi ihan liian kallis ja että milloinkohan rahani voitaisiin palauttaa. Myyjä päätti kuitenkin ensin kysyä liikkeen johtajalta, voitaisiinko minulle tilata uusi tuoli samaan hintaan. Noin niinkuin kömmähdyksen hyvitykseksi.

Saimme tuolin kotiin lauantaina kuuden viikon toimitusajan jälkeen.

Olen siitä edelleen ihan yhtä haltioissani.

Poikakin äkkäsi heti sen oivalliset kiipeilyominaisuudet ja istumamukavuuden.

Haaveilen vielä tuolin kanssa yhteen sopivasta rahista.

Sellaisesta kirppisrahista, jonka voisi tarpeen vaatiessa käyttää verhoilijalla.

Sitten mun kombo olisi täydellinen.

Onhan tässä vielä 18 vuotta aikaa :)

Ps. Tämä nyt on aivan ilmaista mainosta niin kuin kaikki muutkin blogissani esiintyneet tuotemaininnat, mutta jos joku kiinnostui tuolista tämän perusteella, niin se on Skannosta ja malliltaan Bomba. Ovat näemmä ystävänpäivätarjouksessa -15 % tämän viikon lauantaihin asti.

Ravintolapäivä!

En ole niitä ihmisiä, jotka marisevat, että harmaata taloutta ja lakkautetaan koko roska.

Päinvastoin. Mielestäni Ravintolapäivä on hurjan hieno keksintö!

Se mahdollistaa mitä erilaisempien makuelämysten hankkimisen tosi matalalla kynnyksellä ja ihan pieninäkin annospaloina niin, että halutessaan voi kiertää useammankin kojun kerralla. Sekin on hienoa, että makuelämyksille pääsee ihan kotinurkilla, ainakin täällä meillä.

Tai jos sattuu olemaan liikenteessä, kuten me edellisen Ravintolapäivän aikaan, voi löytää itsensä vaikka espoolaisesta venesatamasta syömästä fish & chipsejä syksyisessä tihkusateessa ja sen jälkeen seuraamasta ilmapalloilla merkittyä lenkkipolkua suklaahippukeksiputiikkiin.

Tänään, aika tuulisen hyytävänä talvipäivänä, meidän kulmilla oli kaksi kojua. Toinen ihan leikkipuiston portilla ja toinen siinä leikkipuiston takana.

 Mulle kans!

Toisesta ostettiin kotiinviemisiksi vuohenjuusto-tomaattipiirakoita, sellaisia pieniä suolaisia ja unikonsiemenillä kuorrutettuja, sekä ranskalaisia voipipareita (unohdin jo niiden oikean nimen). Toisessa syötiin lounasta: kevätkääryleitä, katkarapukakkuja ja kanatikkuja. M-mmm-mmmmm.

Näyttää siltä, että postaukseni ovat viime aikoina olleet aika ruokapainotteisia. Haittaakse.

Toisaalta. Ruoka nyt vaan on mun elämäni suola :)

Pellillinen rocky road fudgea

Se unohtui jääkaappiin lauantaina, kun vietettiin pojan synttärikutsuja, ja tänään olen pistellyt sitä parempiin suihin kiitettävällä tahdilla pitkin päivää. Niin kiitettävällä, että äsken oli pakko käydä pesemässä hampaat. Se on varotoimenpiteeni silloin, kun syömisen on todellakin siltä päivältä lakattava tai muuten ei hyvä heilu (= tuloo superähky).

Parhainta fudgessa ovat kohdat, joissa on paljon vaahtokarkkia. Mmm.

Lisäksi siinä on rutkasti suolapähkinöitä ja tummaa suklaata. Sentään tummaa, niin että olen saattanut rasva- ja suolapommien lisäksi saada siitä muutaman terveellisen flavonoidinkin. Ehkä.

Jatkan samaan tahtiin epäilemättä huomennakin, koska herkkua näyttää vielä vuoassa riittävän.

Laitan hyvän kiertämään eli reseptin kehiin, jos jota kuta kiinnostaa tämän terveellisyyttä hohkaavan mainospuheen jälkeen kokeilla. Ystäväpiirissämme fudge on ollut menestys, ja sitä kautta olen reseptin itsekin saanut.

Fudgeni tämän päivän jälkeen

Rocky road fudge

• 3,5 dl tummaa suklaata rouhittuna
• 1 purkki maitotiivistettä (kondensoitua maitoa)
• 2 rkl voita
• 5 dl + 1 dl suolattuja maapähkinöitä
• 3 dl + 1 dl pieniä vaahtokarkkeja (meillä oli tällä kertaa isoja...)

Sekoita suklaa, maitotiiviste ja voi kulhossa. Laita vesihauteeseen ja sekoita, kunnes kaikki ainekset ovat sulaneet. Lisää suolapähkinät 5dl ja vaahtokarkit 3 dl. Levitä tasaisesti korkea- ja suorareunaiselle n. 23x33 cm kokoiseslle pellille, muista laittaa pohjalle leivinpaperi. Koristele lopuilla suolapähkinöillä ja vaahtokarkeilla. Anna jäähtyä. Paloittele pienehköihin palasiin.

Nauti :)

Puolen vuoden päästä seuraavan kerran

Hienosti kasvaa ja kehittyy, sanoi terkkari tänään kun 1-vuotisneuvolassa käytiin.

Pikkuherra Peellä on nyt pituutta 77 senttimetriä ja painoa 10 420 grammaa.

Kasvu kulkee keskikäyrällä ja on tasaantumaan päin niin kuin tässä vaiheessa tietysti kuuluukin. Neljässä kuukaudessa eli edellisen neuvolakäynnin jälkeen painoa on tullut reilu kilo ja pituutta tasan neljä senttiä. Hullunkurista, että alkuun tuollaisia lukemia saatiin harvase kuukausi.

Rokotteita saimme kolmen sijasta kaksi, koska sen kolmannen otimme ulkomaanmatkan tähden jo syksyllä puolivuotisneuvolassa. Poika on oireillut aiemmista rokotteista hyvin vähän, mutta nyt olo kävi iltaa kohden selvästi tuskaiseksi eikä missään muualla kuin sylissä ollut hyvä olla. Nukkumaan käydessä annoimme supon, joka toivottavasti pitää tuskaisuuden aisoissa ja potentiaalisen kuumeen poissa niin, että aamulla sängystä herää hyvävointinen ja -tuulinen pikku-ukkeli.

Entäs ne unet sitten?

No, terkkari lohdutti laittamalla asioita mittasuhteisiin: kun on pitkään valvonut ja heräillyt läpi yön, kestää aikansa, että se korjaantuu. Keholla vie aikaa tottua siihen, että nyt saisi taas nukkua.

Ihan järkeenkäypää, vaikkakaan ei ihan sitä mitä toivoisin.

Mutta eiköhän se tästä, ajan kanssa, kuten sanottua.

Teflon Brothers f. Olavi Uusivirta - Pidä itsesi miehenä. Päivän biisi.

100-500 metriä

Äiti valvoo taas, joten siitä puhe, mistä puute.

Meillä on ollut miehen kanssa ensimmäisestä unikoulusta eli suunnilleen joulusta asti sopimus, että hän hoitaa pojan yöheräilyt. Käytännössä se tarkoittaa sitä, että mies huolehtii pojan viereeni, kun tämä herää aamukuuden aikaan maitotankkaukselle, ja tarkistaa kellon ja kääntää kylkeä (enää ei tassutella), jos pinnasängyssä elämöidään yhtään aikaisemmin. Idea on, että saisin olla yöt mahdollisimman huoleton pojan heräämisten suhteen, jotta saisin unirytmini kuntoon.

Aina silloin tällöin poika herää keskellä yötä, kolmen aikaan, pitämään ääntä ja seisoskelemaan sänkynsä laitaa vasten. Näin myös viime yönä.

Heräsin, tietenkin. Hetken aikaa pojan huhuilua kuunneltuani tajuntaani iskostuu, että onkohan jo aamu. Tähyän verhonraosta pilkistävää pimeyttä, mutten osaa tehdä siitä johtopäätöksiä suuntaan tai toiseen. Loihen kuiskaamaan mieheltä kellonaikaa, koska eihän minulla mitään vekkaria siihen hätään ole ja miehen vekkari on jossakin patjan alla piilossa.

Sitten käydäänkin varsinainen einsteinien sananvaihto.

- Paljonko kello on?
- ...
- Paljonko kello on?
- Se on viissataa metriä.
- Eiku kysyin, että paljonko kello on?
- No se on viissataa metriä.
- EIKU PALJONKO KELLO ON?
- NO SE ON SATA METRIÄ SE VÄLIMATKA! (yritti vielä valehdellakin mokoma)

Sitten mies nousee, nostaa pojan viereeni, käy vessassa, tulee takaisin ja sanoo, että kello on puoli neljä. Oh great. Maitoa menee jo, joten tänä yönä tankataan sitten kahdesti.

Kuluu hetki ja vieressäni nukutaan.

Kaikki muut koisii, paitsi minä.

Viisi yötä taas jo tätä tahtia, etten nuku kuin korkeintaan kolme tuntia, vaikka yöt menisi paremminkin kuin tämä. Uni ei vaan tule.

Olen kai ihan virallisesti uneton.

Perjantaina on 1-vuotisneuvola.

Täytynee purkaa tätä sielläkin.

Pullailta

Korvapuustit ovat lapsesta asti olleet lempileivonnaisiani.

Harmi vain, että niitä tulee nykyään tehtyä tosi harvoin. Työlästä mukamas.

Tänään päätin korjata tapani (ja onhan täällä uudessa keittiössä ihan toista leipoa kuin vanhassa ja postimerkin kokoisessa). Neljänneslitran taikinasta tuli juuri sopivasti rauhallisen iltahetken herkuksi kahdelle aikuiselle ja yhdelle melkein 1-vuotiaalle.

Se yksi melkein 1-vuotias sai puolikkaan ja tykkäsi kovin.

Samainen pikkupersoona tykkäsi myös lehmänmaidosta, jota sai tänään maistaa ensimmäisen kerran elämässään.

Korvapuustia ja maitoa, mmmm. Niin äiti kuin poika.

Ja isäkin kyllä, paitsi että juomana on silloin Pepsi Max.

Ai niin, jäi siitä taikinasta pullia huomisellekin, kolme. Toisaalta... Tässä vaiheessa iltaa on ehkä vielä liian aikaista tehdä tuonkaltaista inventaariota.

Haaste: 11 asiaa

Rouva K heitti minua haasteella, jonka tavoitteena on uusien kivojen (alle 200 seuraajan) blogien löytäminen ja tunnetuksi tekeminen. Kiitos ja kumarrus!

Blogihaaste

Kerro itsestäsi 11 satunnaista asiaa. Vastaa myös 11 kysymykseen, jotka haasteen antaja on esittänyt. Välitä haaste 11 uudelle blogille ja esitä heille 11 kysymystä. Ei takaisinhaastamista.

11 satunnaista asiaa minusta

1. Kävin kuluneella viikolla ensimmäistä kertaa elämässäni intialaisessa päähieronnassa.

2. Minulla oli maitohammas vielä lukiossa (josta olin autuaan tietämätön ennen kuin hammaslääkärini kertoi siitä minulle). Hammas poistettiin, ja sain hetkeksi hammasraudat ja niskavedon, jotta pysyvä hammas mahtui puhkeamaan.

3. Liekö yhteydessä edelliseen, mutta minulla ei ole koskaan ollut hampaissa reikiä.

4. Haluaisin oppia sienestämään jonkun kokeneen sienestäjän opastuksella.

5. Luen aina kaikki Jessica Simpsonia koskevat jutut, missä ikinä niihin törmäänkään.

6. Vesisade on minusta kivempi kuin lumisade.

7. Olen ollut potilaana ambulanssissa.

8. Haluaisin oppia Photoshoppaamaan.

9. Kuumottavin paikka, jossa olen ikinä ollut, on Death Valley keskellä kesää.

10. Olen pelannut rahapelejä Las Vegasissa.

11. Tykkään siitä, että jalkapohjiani kutitetaan.

Vastaukset Rouva K:n 11 kysymykseen

1. Miksi kirjoitat blogia?
Jotta minulla olisi harrastus, joka onnistuu suht vaivattomasti vauva-arjenkin keskellä.

2. Mihin mielestäsi perustuu blogin pitämisen jatkuvasti kasvava suosio?
Suosio lienee osin itseään ruokkivaa: kun blogeja on paljon ja vähän kaikilla, kynnys sellaisen perustamiseen on matala muillakin. Ja onhan blogi kätevä viestintäkanava. Se on helppo perustaa pitkäksi tai lyhyeksi aikaa, ihan millaisen aihepiirin ympärille tahansa, ja sillä tavoittaa muita samoista asioista kiinnostuneita. Blogin pitämiseen houkuttaa varmaan myös niiden saama mediahuomio ja mahdollisuus erilaisiin markkinointiyhteistöihin, jos on sellaisesta kiinnostunut.

3. Miten keksit blogikirjoitustesi aiheita?
Joskus aihe kävelee vastaan helposti arkisen sattumuksen muodossa, joskus taas mietin pitkäänkin, mistä kirjoittaisin. Joskus mieleeni nousee vain aihio, josta alan kirjoittaa katsoakseni, syntyykö siitä jotakin. Minulla on blogin luonnoksissa varmaan parisenkymmentä tekstiä, joista useimmista tuskin tulee koskaan mitään sen kummempaa.

4. Luetko ja jos, niin mitä? Mitä juuri nyt?
Luen! Lähes genreä kuin genreä, mutta enimmäkseen tositarinoita sekä historiallisia ja romanttisia romaaneja, laadusta hömppään. Juuri nyt menossa on totaalinen hömppä, Kate Jacobsin Lohturuokaa, jonka ostin joulun alla alesta vajaalla neljällä eurolla. Se ei ole mielestäni erityisen hyvä, mutten raski jättää sitä keskenkään. Se on myös parantunut loppua kohden.

5. Jos saisit päättää aivan vapaasti, mitä tekisit työksesi, mitä se olisi?
Opettaisin joogaa (jos nyt kaikkein utopistisimmasta aloitetaan...).

6. Jos saisit syödä loppuelämäsi vain yhtä ruokaa, mikä se olisi?
Ranskanperunoita. Sisäinen kulinaristini tässä, hei.

7. Tärkein tavarasi?
Kännykkä.

8. Tärkein ihmisesi?
Poikani. Perheeni noin yleisesti ottaen.

9. Mottosi?
Tämä on jostakin virrestä eikä varsinaisesti mikään motto, mutta: päivä vain ja hetki kerrallansa. Siihen ei liity mitään sen kummempaa kuin että elämää kannattaisi elää tässä ja nyt, turhia tulevia murehtimatta. Nykyhetkeen keskittyen. Se on minulle vaikeaa.

10. Suurin unelmasi?
Voi, tähän on vaikea vastata... Valitsen tähän jotakin todella kepeää, jotta en uppoudu liian syntyihin ja syviin. Sanotaan siis vaikka, että vatsalihasten takaisin saaminen.

11. Mitä voisit tehdä päästäksesi lähemmäs sen toteutumista?
Aloittaa vatsalihasliikkeiden säännöllisen tekemisen (päivittäin). Joko iltaisin pojan nukkumaan mentyä tai keksimällä siitä jonkun hauskan leikin päivällä. Kun lihaksen ovat tarpeeksi vahvat, voisin aloittaa taas pilateksen.

Lopuksi minun kuuluisi haastaa vielä 11 muuta bloggaajaa. Kaikki lukemani tähän kategoriaan kuuluvat blogit on kuitenkin jo haastettu, joten ketju päättyy osaltani tähän. Tylsää, eikö. Jotta idea ei kuitenkaan menisi ihan kokonaan hukkaan, linkitän tähän blogit, jotka olisin haastanut ellei niin olisi jo tehty:

Bébétalo
Epätäydellinen nainen
Kahdesta kolmeksi
Lapsen tahtiin