Kyseinen sorminäppäryysharjoitus on kuulunut pojan repertuaariin jo jonkin aikaa. Kuukauden, pari. Sen kohteeksi ovat päässeet ainakin viivakooditarrat missä ikinä niitä nyt sopivalla ulottuvuudella on sattunut olemaankin (mm. potan pohjassa, hoitoalustan alla, pahvilaatikoissa), patjojen tekstiilitarrat ja hintalaput.
Kerronpa tässä, millainen on hyvä tarra. Noin niinkuin taaperon näkökulmasta.
Hyvässä tarrassa on sen verran ilmavuutta, että alle saa juuri ja juuri ujutettua pienen kynnenpään. Sen jälkeen tarran pitää irrota sopivan sitkaasti: ei liian helposti, muttei tietysti kohtuuttoman vaikeastikaan ja mikä tärkeintä, kokonaisena.
Usein juuri hintalaput täyttävät nämä kriteerit. Paha vain, että samaa tarraa ei pysty irrottamaan ja kiinnittämään uudelleen kovin montaa kertaa.
Tästä syystä minulla onkin etsinnän alla kestäviä, uudelleenkiinnitettäviä tarroja. Kun tämä nyt kerran on pojan mielestä hauskaa ja äidin mielestä ihan harmitonta puuhaa, mikseipä siihen voisi pikkuisen panostaakin. Ilo irtoaa pienestä.
Olen joskus törmännyt kirjoihin, joissa on ideana sijoitella tarroja erilaisiin maisemiin niin, että tarrat pystyy halutessaan myös irrottamaan ja vaihtamaan toiseen paikkaan. Löysin Hulluilta päiviltä tuon kuvissa esiintyvän Pupen hauskan tarrakirjan, jossa on vastaava idea, mutta se voisi silti sopia paremmin vähän vanhemmalle lapselle. Ehkäpä hankin ihan vain jonkun sopivanoloisen tarra-arkin askarteluliikkeestä ja käytän kiinnistysalustana vaikka muovipurkin kantta.
Vinkkejä kivoista tarrakirjoista otetaan kuitenkin vastaan! :)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti