Meillä on ollut miehen kanssa ensimmäisestä unikoulusta eli suunnilleen joulusta asti sopimus, että hän hoitaa pojan yöheräilyt. Käytännössä se tarkoittaa sitä, että mies huolehtii pojan viereeni, kun tämä herää aamukuuden aikaan maitotankkaukselle, ja tarkistaa kellon ja kääntää kylkeä (enää ei tassutella), jos pinnasängyssä elämöidään yhtään aikaisemmin. Idea on, että saisin olla yöt mahdollisimman huoleton pojan heräämisten suhteen, jotta saisin unirytmini kuntoon.
Aina silloin tällöin poika herää keskellä yötä, kolmen aikaan, pitämään ääntä ja seisoskelemaan sänkynsä laitaa vasten. Näin myös viime yönä.
Heräsin, tietenkin. Hetken aikaa pojan huhuilua kuunneltuani tajuntaani iskostuu, että onkohan jo aamu. Tähyän verhonraosta pilkistävää pimeyttä, mutten osaa tehdä siitä johtopäätöksiä suuntaan tai toiseen. Loihen kuiskaamaan mieheltä kellonaikaa, koska eihän minulla mitään vekkaria siihen hätään ole ja miehen vekkari on jossakin patjan alla piilossa.
Sitten käydäänkin varsinainen einsteinien sananvaihto.
- Paljonko kello on?
- ...
- Paljonko kello on?
- Se on viissataa metriä.
- Eiku kysyin, että paljonko kello on?
- No se on viissataa metriä.
- EIKU PALJONKO KELLO ON?
- NO SE ON SATA METRIÄ SE VÄLIMATKA! (yritti vielä valehdellakin mokoma)
Sitten mies nousee, nostaa pojan viereeni, käy vessassa, tulee takaisin ja sanoo, että kello on puoli neljä. Oh great. Maitoa menee jo, joten tänä yönä tankataan sitten kahdesti.
Kuluu hetki ja vieressäni nukutaan.
Kaikki muut koisii, paitsi minä.
Viisi yötä taas jo tätä tahtia, etten nuku kuin korkeintaan kolme tuntia, vaikka yöt menisi paremminkin kuin tämä. Uni ei vaan tule.
Olen kai ihan virallisesti uneton.
Perjantaina on 1-vuotisneuvola.
Täytynee purkaa tätä sielläkin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti