Vietimme viikonloppuna yhden yön hotellissa, mies ja minä. Lepäämässä.
Se oli minulle ensimmäinen kerta erossa pojasta näin pitkään, yön yli. Varsinaisia hereilläolotunteja hengähdystaukomme söi korkeintaan viisi, joten mitään ihan hirveää läheisyysvajetta siinä ei ehtinyt syntyä puolin tai toisin eikä tietysti ollut tarkoituskaan, mutta rehellisesti sanottuna yön sujuminen silti vähän jännitti. Lähinnä nukkumaan käynnin ja mahdollisten yöheräilyjen osalta, että tuleeko pojalle äidin (ja maidon) ikävä. Ei tullut, ainakaan liian.
Silti poika istui aamulla tavatessamme sylissäni pitkään ja hartaasti, pää rintaani nojaten, kädet visusti ympärilläni.
Tankkasi läheisyyttä, ihan kuten minäkin.
Yhden yön hengähdys tuli silti tarpeeseen. Toisenkin olisin vielä voinut nukkua (ja ehkä päivänkin siihen päälle), vaikka aamulla herätessä olikin jo sellainen olo, että olisipa poika tuossa välissä pyörimässä ja nunnutettavana.
Mutta mitä meidän vapaailtaan kuului muuta kuin hotellia?
Alkuillasta katsottiin Cirque du Soleilia (se akrobatia!), sen jälkeen käytiin syömässä ja sitten kello olikin jo kymmenen ja uni alkoi painaa. Jaksoin sentään ennen nukahtamista käydä kylvyssä, josta olin haaveillut jo hyvän aikaa. Niin hyvän, että olin jo aikeissa hankkia kotiin suihkukoppiin jonkun kaamean jättiläissaavin, vaikken edes ole mikään himokylpijä. Viimeksi taisin kylpeä joskus vuosikymmenen vaihteen tienoilla ja silloinkin hotellissa. Jos sitten kolmen, neljän vuoden kuluttua seuraavan kerran (varsinkin, kun kylpemisestä tulee aina vähän sellaiset vedentuhlaajaekoterroristivibat)...
Sen verran hyvä kokemus tuo yön yli hummailu kuitenkin oli, että uskaltaa ottaa uusiksikin. Tai siis: jos vaan isovanhemmat uskaltavat. Ne kun olivat kesken kotimatkan käyneet autoineen taukopaikalle nukkumaan, raasut.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti