Luonnostelin viimeksi tekstiä jossain vaiheessa toukokuuta, mutten koskaan tullut postanneeksi sitä. Olin juuri silloin saanut päätöksen pikkuherra Peen päivähoitopaikasta, ja olo oli kaikin puolin haikea ja riipaiseva. Verrattuna moniin tuttuihin ja tutun tuttuihin, meillä kävi hyvin ja saimme paikan juuri siitä päiväkodista, josta ensisijaisesti toivoimmekin. Silti ajatus päivähoidon aloittamisesta ei ollut ollenkaan helppo tai itsestäänselvä.
Ajattelin pitkään hoitavani poikaa kotona siihen asti, kunnes hän täyttää kolme.
Sitten äitiysvapaa vuoden vaihteessa päättyi, ja kaikkialla ympärilläni alettiin kysellä, milloin aion palata töihin.
Vastailin aina jotakin tulevasta syksystä, koska olin sopinut hoitavapaani ulottuvan vähintään sinne asti, mutten silti ottanut puheitani oikein todesta. Ajattelin, että jatkaisin hoitovapaata joka tapauksessa. Korkeintaan tekisin joitakin satunnaisia, joustavia keikkatöitä kuten tähänkin asti. Tein kuitenkin varovaisia tunnusteluja töiden aloittamisesta, ja pääsin kuin pääsinkin hyvään sopimukseen osa-aikaisesta töihinpaluusta syyskuussa.
Samalla - omaa työmarkkinakelpoisuuttani testatakseni ja uusien ammatillisten kokemusten toivossa - hain myös yhtä uutta työtä. Tulin valituksi juuri, kun olin ajatellut elämän tuovan tullessaan tarpeeksi muutoksia ilman työpaikan vaihtoakin. Samalla olin tottakai hirveän iloinen! Uusi työ kun oli aikalailla yhdenlaisten unelmieni täyttymys.
Dilemma oli kuitenkin suuri. Minun olisi haluttu aloittavan työt välittömästi ja täysiaikaisesti. Pojalle ei kuitenkaan ollut tiedossa hoitopaikkaa ennen syksyä, minkä lisäksi halusin hoitoon menon tapahtuvan edes pikkuisen pehmeästi. Käytännössä siis niin, että viikkoon mahtuisi vähintään yksi vapaapäivä (eli kotipäivä) viikonloppujen lisäksi.
Uusi työnantaja oli onneksi halukas tulemaan vastaan. Olen nyt kesäkuusta lähtien tehnyt paripäiväistä viikkoa osittain etätöinä, ja elokuussa aloitan sitten nelipäiväisellä työviikolla. Pojalle ja minulle jää siis viikonlopun lisäksi vielä se yksi yhteinen ekstrapäivä viikossa, minkä lisäksi pyrin pitämään hoitopäivät niin lyhyinä kuin mahdollista vuorottelemalla miehen kanssa pojan hoitoon viemisessä ja hakemisessa.
Vastailin aina jotakin tulevasta syksystä, koska olin sopinut hoitavapaani ulottuvan vähintään sinne asti, mutten silti ottanut puheitani oikein todesta. Ajattelin, että jatkaisin hoitovapaata joka tapauksessa. Korkeintaan tekisin joitakin satunnaisia, joustavia keikkatöitä kuten tähänkin asti. Tein kuitenkin varovaisia tunnusteluja töiden aloittamisesta, ja pääsin kuin pääsinkin hyvään sopimukseen osa-aikaisesta töihinpaluusta syyskuussa.
Samalla - omaa työmarkkinakelpoisuuttani testatakseni ja uusien ammatillisten kokemusten toivossa - hain myös yhtä uutta työtä. Tulin valituksi juuri, kun olin ajatellut elämän tuovan tullessaan tarpeeksi muutoksia ilman työpaikan vaihtoakin. Samalla olin tottakai hirveän iloinen! Uusi työ kun oli aikalailla yhdenlaisten unelmieni täyttymys.
Dilemma oli kuitenkin suuri. Minun olisi haluttu aloittavan työt välittömästi ja täysiaikaisesti. Pojalle ei kuitenkaan ollut tiedossa hoitopaikkaa ennen syksyä, minkä lisäksi halusin hoitoon menon tapahtuvan edes pikkuisen pehmeästi. Käytännössä siis niin, että viikkoon mahtuisi vähintään yksi vapaapäivä (eli kotipäivä) viikonloppujen lisäksi.
Uusi työnantaja oli onneksi halukas tulemaan vastaan. Olen nyt kesäkuusta lähtien tehnyt paripäiväistä viikkoa osittain etätöinä, ja elokuussa aloitan sitten nelipäiväisellä työviikolla. Pojalle ja minulle jää siis viikonlopun lisäksi vielä se yksi yhteinen ekstrapäivä viikossa, minkä lisäksi pyrin pitämään hoitopäivät niin lyhyinä kuin mahdollista vuorottelemalla miehen kanssa pojan hoitoon viemisessä ja hakemisessa.
Kuulostaa ihan järkeenkäyvältä ja suunnitelmalliselta, vai mitä? Kotiäiti minussa pitää kuitenkin edelleen toista jalkaansa kotioven raossa ja on valmis jatkamaan hoitovapaata, mikäli asiat eivät alkaisikaan mennä kohdilleen. Tosin eivätköhän ne ala...
Peukut pystyyn!
Tämmöisiä tänne, tällä erää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti