Kotieläinpihalla

Meidän piti tänään -- viimeisten yhteisten kesälomapäivien kunniaksi -- mennä eväsretkelle Suomenlinnaan. Sää Helsingin yllä oli aamulla kuitenkin sen verran pilvinen eikä säätutkakaan luvannut tilanteeseen kohennusta, että päätimme suunnata toisaalle. Jonnekin, jossa voisi olla ulkona ja jossa pilvinen ja tuulinen sää eivät olisi kovasti haitaksi. Ehkä jonnekin Helsingistä itään, koska sinne säätutka lupasi parempaa...

Kotieläinpihat ovat olleet mieleni perukoilla jo kesän alusta saakka, ja jostain syystä ne tuntuivat nyt hyvältä korvikkeelta Suomenlinnalle. Siispä pääkaupunkiseudun tarjontaa tutkailemaan. Selvisi, että lähiseudulla -- noin 50 kilometrin säteellä -- on aika montakin kotieläinpihaa. Haltiala on tietenkin yksi hyvä ja ilmainen vaihtoehto, mutta koska olemme jo käyneet siellä eikä se ylittänyt kriittistä säätutkarajaammekaan, halusimme laajentaa reviiriämme.

- - -

Valitsimme kohteeksemme porvoolaisen Kungsbackan, koska sen kotisivujen esittelytekstit olivat kerrassaan herttaiset ("Meillä näet kuvakirjan eläimet ihan oikeina. Lehmäkin sanoo ammuu ja hevonen ihahaa. Mutta, mitä sanoo Amadeus-aasi"?). Kuka tällaista voisi vastustaa?! En minä ainkaan. Tila oli myös sijainniltaan passeli. Idässä siis, ha.

Perillä meitä odotti ehta maatilamiljöö, jossa traktori pörisi pellon reunassa, hevoset hirnuivat (tai vähintäänkin hörisivät) ja kilit määkivät. Eläimiä oli runsaasti ja paria poikkeusta lukuun ottamatta kaikki niin kilttejä ja luotettavia, että niitä saattoi ruokkia ja koskettaa. Eläimet vetivät vertoja myös pihaan parkkeeratuille traktoreille, vaikka eräskin Pikkuherra Pee tuntuu välillä syntyneen bensaa suonissaan. Ehkä jos traktoriin olisi kiivetty sisälle, tilanne olisi voinut olla toinen, mutta luulen, että vekottimet olivat paikalla ainoastaan silmänruokana.

Meidän suosikkejamme olivat vuohet ja ponit. Molemmat olivat sen verran ihmisrakkaita, että päivystivät aitauksensa reunassa lähes tauotta ja jos lähtivätkin kauemmaksi, tulivat sieltä vikkelästi takaisin, kun näkivät ihmisen saapuvan. Viilipytyt eivät kavahtaneet edes 1,5-vuotiasta innosta hihkuvaa taaperoa, mikä oli mielestäni aika todella hyvin. Täällä ei tosiaankaan tarvinnut tuijotella pelkkiä häntiä!

Viivyimme kolme tuntia, söimme välissä eväät ja ihan vihoviimeiseksi veri veti pikkiriikkisemme hiekkalaatikolle järjestelemään leluja (=lempipuuhien top3:ssa tällä hetkellä, ellei peräti se ihan numero uno).

Ei haittaa yhtään, vaikka Suomenlinna jäikin tällä kertaa väliin.