Töitä ja murua rinnan alle

Kävin tänään työkavereiden kanssa joululounaalla. Sellaisella perinteeksi muodostuneella syyskauden päättäjäisaterialla. Tai joulunaloitusaterialla. Kummin vain.

Tällä kertaa olimme Töölönrannassa.

Minusta se on kiva ravintola. Kaunis miljöö ja maittavat menut eikä tämä päivä tehnyt poikkeusta. Söin pääruoaksi merilohta sahramirisotolla ja tykkäsin.

 

Siellä se ravintola jossakin siintää. Vasemmalla kuvan ulkopuolella, ha.

Kaikkein mukavinta oli kuitenkin nähdä koko porukka.

Tuntuu oudolta, että olen ollut pois töistä kohta jo melkein vuoden, ja jatkan vielä hoitovapaalla ainakin syyskuun alkuun. Kulunut aika ei tunnu yhtään noin pitkältä. Oikeastaan ainoa asia, josta ajan kulumisen huomaa, on pojan kasvaminen. Muuten voisin luulla jääneeni äitiysvapaalle vasta eilen.

Kumma juttu.

Osa minusta kaipaa jo takaisin töihin. Aikuisten maailmaan, aivonystyröitä rassaamaan, tienaamaankin. Toinen osa haluaa hoitaa poikaa kotona vielä ainakin siihen asti, kun vauvasta on tullut taapero ja jotenkin pärjäävämpi. Kahdella jalalla tukevasti kulkeva ja pikkuisen jo puhuvakin vesseli noin alkajaisiksi.

Olen siitä onnellisessa asemassa, että työpaikallani voi työskennellä melko joustavasti osa-aikaisesti tai tuntityöläisenä. Jotkut työtehtävistä luonnistuvat myös mainiosti etänä. Niinpä olenkin keskustellut mahdollisuudesta osittaiseen töihin palaamiseen jo keväällä.

Oi, se olisi hurjan kivaa!

Sitä varten tarvitsemme kuitenkin hyvän lastenhoitajan kotiin päivänä parina viikossa.

Lähipiirissämme on vastaavasta tai ainakin tuosta kotihoitajasta hyviä esimerkkejä, joten eiköhän se onnistu. Ensin on vain löydettävä se hoitaja.

Kahvakuulailua vauvatyyliin

Tiedättekö, kun lapsille välillä sanotaan tai ainakin omassa nuoruudessani sanottiin, että nyt et oikein taida tietää omia voimiasi?

Noin sanottiin esimerkiksi painileikkien yllyttyä liian rajuiksi.

Tuo lause on viime aikoina palannut mieleeni useasti. Viimeksi eilen, kun meille hankittiin pari kahvakuulaa. 12 ja 16 kiloiset.

Kaikki uusi (ja potentiaalisesti vaarallinen) vetää poikaa puoleensa magneetin lailla. Niin myös nuo kahvakuulat.

Luulin kuulissa olevan sen verran ytyä, ettei niitä ihan helpolla hetkautettaisi. Kummallakin kun on elopainoakin enemmän kuin pojalla.

Olin syvästi väärässä.

Molempiin poika tarttuu kaksin käsin, yksikin kyllä riittää, puristaa kahvaa rystyset valkoisina ja alkaa keikuttaa punnusta edes takaisin. Tahdilla, joka muistuttaa satasen huippusprintterin siksakkausta tai jotakin vastaavaa.

Touhussa on tietenkin riski, että jossain kohtaa kuula kellahtaa kumoon ja jättää alleen pienen varpaan, sormen tai kokonaisen jalan.

Eli pois. Piiloon mokomat kuulat.

Mutta silti: jos aikuisilla olisi vastaavat voimat ja kestävyys, niin... No, en tiedä.

Ainakin olisin melkoinen kantoapu muutoissa! Muutto, muutto, muutto - tule jo.

Kuulailua kansallishenkisessä pukineessa

Firman perhejoulu

Eilen vietettiin miehen työpaikan joulujuhlaa lapsiperheille. Ohjelmassa oli temppurataa, askartelua, piparien koristelua, ruokailua ja tietenkin myös joulupukki.

Vuosi lisää ikää pojalle ja veikkaan, että partasuu ja muut aktiviteetit kiinnostavat selvästi enemmän. Nyt hauskinta oli tervetulotoivotukseksi saatujen poronsarvien imeskely ja yleinen paikkojen ihmettely.

Mmm, poronsarvea!

Kun mies vipelsi pojan kanssa toisaalla, parkkeerasin piparipöydän ääreen ja uppouduin ranskanpastillien, sokerikuorrutteiden ja nonparellien maailmaan. Koristelin kokonaista neljä piparkakkua. Ihan rauhassa alusta loppuun. Jos sallitte, silmäpussini pienenivät siltä istumalta 0,2 desilitraa. Niin kullanarvoinen kuin tuo pieni puntissaroikkujani onkin.

Nyt piparit tuoksuvat paperipussissaan keittiönpöydällä.

Viikko enää ja ollaan jo aatonaatonaatossa.

Pöksyt

Funky pantsit. Kotiutin sellaiset Me&I:n kauden päätösalesta mietittyäni ensin muutamaan otteeseen syksyn mittaan, että tuollaiset voisi olla kivat.

Hain paketin postista tänään.

Kerroin miehellekin, että nyt on taloudessa yhdet uudet housut.

Miestä kiinnosti, että millaiset.

"No sellaiset ihanat. Beiget ja trikoiset. Näytänkö?"

"Näytä vaan."

Kipaisen pukuhuoneen puolella ja palaan parin piruetin kera takaisin.

"Onko nuo jotkut alushousut vai?"

Thnx.

Uusi hankintani - taskuilla varustetut pitkät kalsarit

 

Ps. Tykkään mä niistä silti.

Pomeranssi, neilikka ja inkivääri

12.12.12

Tällaisena päivänä pitäisi kaiketi tehdä jotakin tavallisuudesta poikkeavaa.

Syntyä tai mennä vaikka naimisiin.

Me maistettiin ensimmäistä kertaa elämässä taatelikakkua.

Tai poika maistoi. Äiti oli sentään saanut vastaavan nautinnon joskus aikaisemminkin.

Ei me silti ihan hurjiksi heittäydytty.

Olisi kyllä voitu, sen verran herkulta tuo jouluinen maustekakku vaikutti.

Teelusikallinen muutamana suupalana. Se oli sellainen aloittelijan annos.

Kiitokset kestittäjälle!

 
Kuva

Rikkarallia

Siivosimme viikonloppuna tulevaa muuttoamme varten.

Enimmäkseen karsinta-mielessä: mitä otetaan ja mitä jätetään. Kohteena oli lähinnä paperitavaraosasto. Kirjat, lehdet, työpöydälle ajelehtimaan jääneet paperit.

Tavarasta luopuminen on tullut minulle vuosien mittaan helpommaksi ja helpommaksi.

En kaipaa ympärilleni kovasti asioita, mutten silti kykenisi 100 tavaraa -ideologian noudattajaksikaan. Onnittelut niille, jotka siihen pystyvät.

Sellainen tilanne olisi kuitenkin ihanteellinen, jossa kodin pinnat, kaapit ja komerot pysyisivät aina tyhjänä asioista, joilla on vain tapana jäädä lojumaan. Aina. Toiveajattelua.

Joka tapauksessa. Oli joitakin asioita, joista luopuminen kirpaisi hiukan. Kummallisia asioita, pieniä asioita.

Kuten vaikka äitiysneuvolasta saatu Vau-kirjanen. Sitä luettiin odotusaikana tiuhaan! Tarkistin joka viikko moneen kertaan, mitä sikiön kehityksessä milloinkin oli määrä tapahtua. Mutta en koskaan etukäteen. Taikauskoinenkin vielä.

Tai opiskeluaikaiset kalenterit. Pienten päivittäisten merkintöjensä vuoksi ne ovat ihan kauhean tärkeitä.

Esimerkiksi 22.12.2003 olen kirjoittanut lähteneeni junalla vanhempieni luokse joulunviettoon klo 10.04. Perillä olen ollut kaksi tuntia aikataulusta myöhässä, ja kalenterissa lukee siinä kohdalla, että lumimyräkkä.

Haha, oli niitä rautateiden kauhuja jo kymmenen vuotta sittenkin!

Tai kai niitä on ollut aina, historia vain unohtaa itsensä.

Arvatkaa, kummat jutut - Vau-kirjanen vai kalenterit - odottavat vielä ehkä-pinossa?

Tai älkää arvatko. En kuitenkaan kehtaa kertoa.

Kukkelikuu

Haha, juuri kun pääsin sanomasta, ettei meillä kukuta öisin, niin sittenpä kukuttiin.

Poika nousi aamuyöllä istuskelemaan, alkoi tuijotella ikkunaa, puhua pölistä ja tuhahdella itsekseen.

Ikkunassa on jotakin tosi vangitsevaa nyt, kun sieltä - suljettujen sälekaihtimien takaa - kajastaa lumen ja kaupungin keinovalon kajo. Sellainen kellanoranssi. Ihan erilainen kuin lumettoman ympäristön kajo, mikäli sellaista ylipäätään edes on.

Istuskelua kesti aikansa, kunnes alkoi konttailu parisängyn reunalle. Riskialtista puuhaa aikani seurailtuani nostin pikkumiehen pinnasänkyynsä seisoskelemaan. Yöllinen reippailuhetki kesti kaikkiaan ehkä reilun tunnin verran, kunnes poika nukahti uudelleen. Rinnalle. Kuten tavallista.

Ehkä uusien taitojen - kävelyn, puhumisen ja sen sellaisen - oppiminen tulee uniinkin ja herättää.

Noh, mene ja tiedä.

Huomenna onneksi on lauantai, ja saan silloin ehkä nukkua aamulla vähän pidempään. Jee!

Väsymystä ilmassa

Totta puhuakseni olin jo hiljaa mielessäni ihmetellytkin, milloin kuukausien valvominen alkaisi silmäpussien lisäksi näkyä yleisempänäkin väsymyksenä. Salaa tietenkin toivoin, ettei se alkaisi. Mutta alkoihan se.

Nukkuisin mielelläni kokonaisia tai edes vähän kokonaisempia öitä.

Meidän unihistoria, mitenhän siitä tuli tällainen.

Ennen pojan syntymää ajattelin, että unista tuskin tulisi ongelmaa.

Ensimmäiset kuukaudet vauvan kanssa piti tietenkin olla valmis imettämään mihin vuorokauden aikaan tahansa. Se kuului asiaan, ja olin kaikesta huolimatta sitä mieltä, että meidän pikkuinen osaa nukkua. Poika nukahti illalla helposti ja oli yöllä unessa aina, kun ei syönyt. Näin on oikeastaan edelleen, mutta ne syömiset... Niistä pitäisi alkaa päästä pikku hiljaa irti.

Alkuun ajattelin, että yösyömiset ja -heräämiset vähenisivät ajan kanssa ihan luonnostaan. Viimeistään kuuden kuukauden kultaisessa iässä otaksuin, että yöt olisivat kokonaisia korkeintaan yhtä aamuyön imetystä lukuun ottamatta.

Mutta eihän siinä niin käynyt.

Pisimpiä yhtämittaisia pötköjä poika nukkui 3-4 kuukautisena. Pisin unijakso yötä kohden oli silloin nelisen tuntia. Siitä unijaksot ovat vain lyhentyneet. Nyt pisin unijakso on parisen tuntia, ja sellainen osuu yleensä yöhön vain kertaalleen.

Luulen, että heräämisissä on kyse enemmän tavasta kuin mistään muusta; nälästä tai sen sellaisesta, koska rauhoittumiseen tarvittavan imemisen ei tarvitse olla mitenkään aktiivista. Toisinaan ihan pelkkä pieni nypyttäminen riittää. Havahduttuaan poika ei vain osaa nukahtaa uudelleen ilman rintaa.

Ei, vaikka olen opettanut hänet unille käydessä siihen, että rinnan sijasta nukahdetaan omaan sänkyyn.

Korkeintaan ihan ensimmäisestä heräämisestä voidaan selvitä pelkällä pepun taputtelulla. Sen jälkeen nostan pojan viereeni, ja loppuyö nukutaan perhepedissä.

Joten ei kai tähän auta muu kuin unikoulu.

Neuvolassa suosittelivat sitä jo 8-kuukautistarkastuksessa, mutta silloin vielä ajattelin, että yöt paranevat itsestään tai että jaksan vähillä unilla joka tapauksessa.

Unikoulusta päästäänkin siihen, että onko kukaan koskaan saanut tassukoulua toimimaan?

Sillä lailla oikeaoppisesti siis?

Että itku oikeasti tyyntyy ja lakkaa niitä askelia käyttämällä, ja viimeistään sylistä voi sänkyyn laskea tyyntyneen tenavan? Toki se vaatii kierroksia kierrosten perään, mutta noin periaatteessa?

En nimittäin jaksa uskoa, että se toimii. Ei ilman huutoa ainakaan. Kokeiltu on, vähän. Huuto eskaloituu jo minuutissa 1000 desibelin karjunnaksi, jos sängyssä vain silitellään ja taputellaan eikä oteta syliin. Ja sitten, kun otetaan syliin, huuto kyllä rauhoittuu ja loppuu, mutta sillä sekunnilla, kun laskeutuminen sänkyy alkaa, alkaa myös 1000 desibelin huuto.

Ja huuto on se, mitä pelkään yli kaiken. Ihan vain siitä syystä, että sen sanotaan olevan niin traumatisoivaa. Toisaalta - on kai luotettava siihen, että läheisyys helpottaa. Että kunhan lasta ei jätä yksin huutamaan, ei traumaakaan synny. Silti: unikoulussa tulee olemaan melkoisia öitä, jos siihen ryhtyy.

Olen viime päivät googlannut aiheesta sen, minkä olen ehtinyt. Ennen toimenpiteisiin ryhtymistä ajattelin hankkia edellisvuonna ilmestyneen Unihiekkaa etsimässä -kirjan. Se on saanut paljon kehuja monipuolisuudestaan ja maalaisjärkisyydestään.

Ehkä sen luettuani voin vähän paremmilla mielin päättää, ryhdytäänkö tässä unikouluun vai ei.

Kohtalotovereita?

Pedaalit rokkaa

Tänään oli syyskauden viimeinen muskari. Listalla oli joululauluja: Soihdut sammuuta, Petteri Punakuonoa, Tonttujen jouluyötä ja sen sellaista. Mahtui joukkoon niitä tavallisiakin: Pikkuisia kultakaloja, Metrolla mummolaan matkaamista ja niin edelleen.

Taitaa vain olla niin, että laulut ja leikit kiinnostavat tällä hetkellä enemmän äitiä kuin poikaa.

Muskariharrastuksen alussa pikkumies malttoi seurata koko puolituntisen sylistä. Sitten oltiin vähän kerrassaan hetki lattialla. Viimeksi oltiin jo koko muskari itsekseen patjan päällä, mutta lähellä äitiä kuitenkin. Paitsi silloin, kun piti vähän käydä näpertelemässä vetäjän hienoja, punaisia Birkenstockeja.

Tänäänkin tohvelit oli aika hip ja pop.

Muttei sitten kuitenkaan yhtä hip ja pop kuin pianon pedaalit. Ai että niitä oli kiva vatkata ylös ja alas ja sivulta toiselle. Ja maistaakin tietty!

Siellä me sitten kykytettiin. Pianon alla melkein koko muskari, äiti ja poika.

Pakkaspäivä kaupungilla

Muhvi tositoimissa

Lähdimme tänään koko perheen voimin päiväkävelylle keskustaan. Eilen hankittu muhvi pääsi myös mukaan ja arvoiseensa testiin. Pakkasta oli rapsakat ja juuri sopivat 10 astetta.

Puuhka eristi lämmön hyvin. Miehellä ei ollut sen sisässä hansikkaita lainkaan, ja itsekin ajattelin jatkossa ottaa mukaan korkeintaan jotkut ohuet sormikkaat, kynsikkäät tai ranteenlämmittimet hihansuuta tiivistämään.

Kun pakkasta on enemmän, voinee hanskoja paksuntaa, mutta en usko kämmenten palelevan tämän sisässä kovinkaan helposti - jos lainkaan. Aika passeli hankinta talviolosuhteisiin! 

Keskusta ja varsinkin nämä vanhemmat korttelit ovat talvivalaistuksessaan ihanan tunnelmallisia. Saavat odottamaan joulua ja tietysti tuovat piristystä pimeyteen ihan muutenkin. Kuva kertoo tässä tapauksessa niin paljon vähemmän kuin paikalla oleminen, mutta näkymä Kauppatorilta Senaatintorille oli kaunis. Niin kaunis.

 

Nyt väsyttää hurjasti, eli iltapesujen ja iltapalojen kautta nukkumaan. Hyvää yötä!

On lunta tulvillaan...

Eilen pyrytti niin, että ikkunasta näkyi suurimman osan aikaa pelkkää valkoista vaakapyörrettä. Tänäänkin pyrytti vielä aamusta, muttei ihan yhtä paljon. Talvi tuli kuitenkin kerta heitolla. Taas. Ihan kuten sillä on viime vuosina ollut tapana.

En voi sanoa, että supertykkäisin.

Voisin vallan hyvin elää talvet ilman lunta. Tai ainakin ilman näitä superpyryjä ja niistä seuraavia kinoksia, jotka saavat olon tuntumaan siltä kuin olisi saarroksissa. Tai niitä myrskytuulia, jotka meinaavat kaataa laivoja, katkovat sähköjä ja lennättävät kauppareissulla vastaantulijan pipon päästä. Enkä saanut sitä edes kiinni.

Tänään kaivoimme auton kinoksesta ja lähdimme ostoskeskukseen. Matkalla - ihan rauhallisella keskusta-alueella - edellämme ajanut auto pyörähti 180 astetta sivuttain tielle. Jos heittäytyisin hankalaksi, siinä olisi yksi syy lisää olla tykkäämättä lumesta. Mutta en heittäydy.

Onneksi liikennettä oli vähän, kaikkien vauhti hiljainen eikä kenellekään käynyt kuinkaan.

- - -

Ostoskeskuksesta hankimme lähinnä vauvaswägää!

Kuten uuden verhon pojan rattaisiin. Dookyn. Edellisemme koki syyskuussa kovia lentokoneen ruumassa, ja on sen jälkeen ollut kyllä käytössä, mutta näkynä vähemmän kaunis eikä ehkä kovin käytännöllinenkään. Siinä on keskellä reikä ja kiinnitysrenkaat vähän niin ja näin. Opetus: irrota aina tällaiset lisukkeet, kun pakkaat vaunut lentomatkalle.

Toinen tarvikehankintamme oli rattaiden työntöaisaan kiinnitettävä muhvi. Mies ehdotti moisen hankkimista jo viime talvena, mutten jostain hormonaalisesta? syystä palellut silloin lainkaan enkä osannut kaivata lisälämmikettä vaunulenkeilleni. Kuluneena syksynä kädet ovat olleet aisalla jo moneen kertaan aivan eri mieltä, joten tuskin maltan odottaa pääseväni testaamaan muhvia kunnon pakkasilla!

Lelujakin hankimme. Niitä ei olisi välttämättä tarvittu, mutta... Käymme lastentarvikeliikkeissä niin harvoin, että olimme alttiita houkutuksille, ha.

Poika sai Sophie le Giraffen kumipallopakkauksen, koska tykkää pallotella ja laittaa asioita suuhunsa. Näillä käy kumpikin.

Kokonaan uusi tuttavuus olivat Tolon lelut. Liikkeessä oli vapaasti leikittävinä merkin junarata ja samaan sarjaan kuuluvia erilaisia ukkeleita, joista yhden annoimme pojalle tutkailtavaksi. Poika tykkäsi, ja meistäkin lelut vaikuttivat mukavilta ja laadukkailta, joten ostimme lippispäisen avoautoilijan kotiin viemisiksi. Nähtäväksi jää, laitammeko lelun joulupakettiin vai saako poika sen jo aiemmin.

Kohta laitetaan uuniin pari pellillistä chocolate chip cookieseja ja sitten nautitaan!

Hyvää lauantai-illanjatkoa!

Majoneesipurkki

Facebookissa pyöri tällainen. Tarina elämän tärkeistä asioista. Se oli niin kiva, että halusin tallentaa sen tänne.

Professorilla on siinä aika iso majoneesipurkki. Sekin tuli tätä lukiessa mieleen. Pääpointti on kuitenkin ihan muu! Ei muuta kuin oman purkin sisältöä miettimään...
 
- - -

A professor stood before his philosophy class and had some items in front of him.

When the class began, he wordlessly picked up a very large and empty mayonnaise jar and proceeded to fill it with golf balls.

He then asked the students if the jar was full.

They agreed that it was.

The professor then picked up a box of pebbles and poured them into the jar. He shook the jar lightly.

The pebbles rolled into the open areas between the golf balls.

He then asked the students again if the jar was full.

They agreed it was.

The professor next picked up a box of sand and poured it into the jar.

Of course, the sand filled up everything else.

He asked once more if the jar was full.

The students responded with a unanimous 'yes.'

The professor then produced two Beers from under the table and poured the entire contents into the jar effectively filling the empty space between the sand.

The students laughed.

'Now,' said the professor as the laughter subsided, 'I want you to recognize that this jar represents your life.

The golf balls are the important things---your family, your children, your health, your friends and your favorite passions---and if everything else was lost and only they remained, your life would still be full.

The pebbles are the other things that matter like your job, your house and your car.

The sand is everything else---the small stuff.

'If you put the sand into the jar first,' he continued, 'there is no room for the pebbles or the golf balls.

The same goes for life.

If you spend all your time and energy on the small stuff you will never have room for the things that are important to you.

Pay attention to the things that are critical to your happiness.

Spend time with your children.

Spend time with your parents.

Visit with grandparents.

Take your spouse out to dinner.

Play another 18.

There will always be time to clean the house and mow the lawn.

Take care of the golf balls first---the things that really matter.

Set your priorities.

The rest is just sand.

One of the students raised her hand and inquired what the Beer represented.

The professor smiled and said, 'I'm glad you asked.'

The Beer just shows you that no matter how full your life may seem, there's always room for a couple of Beers with a friend.

Joogi

Pojasta on tullut kauhean ketterä.

Joka paikkaan täytyy kiivetä.

Kaikkeen pitää tarttua.

Kurkottaa korkeallekin.

Tänään pikkumies sai keploteltua itsensä syöttötuolissa seisomaan.

Mummilassa se onnistui jo viime viikolla, mutta siellä onkin paljon isompi tuoli. Luulin, että tämä kotona oleva on sen verran jämpti, että siinä pysyttäisiin ruodussa. Mutta kun notkeutta on pienen (ison?) joogin verran, täytyyhän sitä silloin käyttää hyödyksi.

Jos jo aiemminkin tuntui, että päivät ovat silkkaa vahtimista ja perässä juoksemista, on se sitä nyt potenssiin kymmenen. Ja tuskinpa se vauhti tästä hiipumaan päin on!

Pysyypähän äitikin liikkeessä.

Turvakaukalokin on aika kiva kiipeillä.

Ps. Tuo taustalla näkyvä niska/selkähieroja ei ole tuotesijoiteltu, vaikka onkin aika hyvä.

Meidän päivä tänään

7:30

Herääminen ja hetki pyöriskelyä sängyssä. Pikkumies havahtuu tikkana. Silmät kirkkaina ja sähäkkänä liikkumaan, minä jähmeämmin. Yö on kulunut kaavalla "poika herää sata kertaa ja aina ennen kuin äiti on ehtinyt saada hitustakaan unta". Päässä pyörii, että toivottavasti ei ensi yönä. Ja jos kuitenkin, niin olisiko unikoulun aika. Ja jos, niin miten.

8:15

Puuroa. Tiivis yöheräily on vienyt veronsa myös pojasta ja puuro uppoaa takkuisesti unisen kitinän säestämänä. Äkkiäpä se väsähti, mutta eipä ihme. Heti puuron jälkeen menemme molemmat takaisin sänkyyn ja jatkamme unia vielä tunnin verran. Tai poika jatkaa, minä nuokun horroksessa.

10:00

Ulkoilemaan. Suuntaan rattaat keskustaan. Kierrän kolme tavarataloa etsien valaisinta pikkuvessaan. Sitä samaa, joka meidän piti hankkia jo sunnuntaina, mutta päätimme sittenkin vielä miettiä. Ensimmäisessä tavaratalossa valaisinta pitäisi nettisivujen perusteella olla, mutta ei ole. Myyjä kehottaa käymään katsomassa ketjun toisesta toimipisteestä keskustan ulkopuolelta. En lähde koettamaan onneani vaan suuntaan tavarataloon nro 2. Sieltä valaisinta saisi tilauksesta, mutta toimitus kestäisi 4-6 viikkoa. Ei kiitos sillekään. Kolmannessa tavaratalossa valaisinta ei ole ollenkaan.

Päätän ryhtyä tekemään joululahjaostoksia. Kosmetiikkaa. Tykättyä ja toivottua.

 Eihän mikään photoshoot ole mitään ilman kärppänä paikalla olevaa avustajaa!

Kävelen kotiin pidemmän kautta, ja poika nukkuu rattaissa puolisen tuntia. Lopuksi käymme vielä ruokaosoksilla. Saamme ystävällistä kohtelua, kun vanhempi nainen tarjoaa meille paikkaansa viereisessä jonossa, koska kassamme on sulkemassa. Pääsemme kuitenkin vielä sille kassalle, jolle alunperin jonotimmekin. Lämpöisiä ajatuksia tuolle huomaavaiselle sielulle joka tapauksessa!

12:30

Lounas. Annan pojalle vähän karkeampaa sosetta. Suuremmat suupalat uppoavat aluksi ihan hyvin, mutta sitten alkaa yökkiminen. Muistan jonkun ohjeen joskus olleen, että yökkimistapauksessa kannattaa pitää pieni tauko ja tarjota sitten uudelleen. Pieni tauko voi kai tarkoittaa mitä tahansa seuraavasta suupalasta seuraavaan ateriaan tai viikkoon. Päätän, että nyt se tarkoittaa seuraavaa suupalaa. Virhe. Tulee JÄTTEKYÖKKÄ. Jäiköhän sinne vatsaan enää mitään? Vaatteet vaihtoon. Pöytään emme enää palaa vaan jatkamme päivää leikeillä.

14:00

Päiväunille. Poika nukkuu sikeästi, äiti nuokkuu vieressä miettien, että mikä sitä unta nyt panttaa. Tavallisesti iltapäivä armahtaa, jos yö ei, mutta ei tänään.

15:30

Herääminen ja neljän maissa lämmintä ruokaa. Sileäkään ei tunnu nyt maittavan. Onkohan hampaita tulossa? Se selittäisi yöheräilynkin. Poika syö ehkä desin verran. Sitten suu sulkeutuu ja kädet alkavat jahdata äidin lusikkaa sen verran ärhäkästi, että siirrymme muihin puuhiin. Tänään on ensimmäinen päivä, kun kuuntelemme joululauluja. Istuskelemme muutaman kappaleen verran sylikkäin - minä laulan joululevyn mukana, poika kuuntelee ja/tai näpertelee pikkuesineitä sormissaan.

 Tällä hetkellä hampaita on viisi: kaksi ylhäällä ja kolme alhaalla.

18:00

Välipalaa. Mangojugurtti maistuu. Se sama, joka johtaa näemmä Pilttipiirin välipalaäänestystäkin. Pohdin ulos lähtemistä, mutta poika viihtyy nyt sen verran hyvin sisälläkin, että päätän jäädä jatkamaan leikkejä sinne. Illan hitiksi muodostuu muun muassa pienen pahvilaatikon päälle kiipeäminen.

20:00

Iltapuuro ja iltapesu. Puoli yhdeksältä pikku-ukkeli on unessa. Haen kulhollisen cashew-pähkinöitä, katson hetken televisiota (mitäköhän sieltä tuli?) ja alan kirjoittaa. Hetki neulontaa vielä ja sitten nukkumaan.

Hyvää yötä!

Pieni ritari

Imuri - tuo pölypalleroita kitusiinsa kiskova kapistus. Mikäs sen mielenkiintoisempi!

Sitä kelpaa tutkiskella varsinkin, kun se on sammuksissa.

Meillä rikkoutui viikonloppuna juomalasi. Pieniä siruja levisi pitkin poikin keittiötä ja upposi lattialautojen väliin, joten katsoin parhaaksi siivota sotkun imurilla.

Poika seurasi touhujani isänsä sylistä olohuoneen puolelta, mutta kun käynnistin laitteen, alkoi kuulemma tapahtua.

Pikkumies pyörähti isukin sylistä lattialle ja konttasi kovaa vauhtia kohti keittiötä. Itkuakin siinä vähän tihrustettiin. Puolimatkassa alkoi pelottaa. Lattialla oli U-kirjaimen muotoisessa asetelmassa kaksi isoa pahvilaatikkoa ja miehen reppu. Sinne! Poika maastoutui tikuksi laatikoiden väliin, ja naulitsi silmänsä keittiöön.

Jotain olisi pojan mielestä selvästikin pitänyt tehdä, mutta mitä?

Mies tulkitsi tilanteen niin, että pikku ritari siinä yritti pelastaa äidin kauhean imurimörön kynsistä. Paha vain, että rohkeus riitti lopultakin ainoastaan repun takaa kuikkimiseen. Isä toi avun, koppasi pojan syliinsä ja yhdessä sitten katsottiin imurimörköä ja varmistettiin, että äiti on kunnossa. Vähitellen myös pelko katosi.

Itse en tätä päässyt todistamaan imurin varressa häärätessäni, mutta tarinan kuultuani pala nousi kurkkuuni. Eihän sitä pikkuisen nyt tuollaista...

Mutta silti: awwww...

Elämää tavaralabyrintissa

nnnnbbbbbnvvvbc <-- jälkikasvun tervehdys

Jos minun pitäisi juuri nyt valita yksi asia, jota odotan eniten maailmassa, olisi se remontin valmistuminen uudessa kodissamme.

Vietimme kuluneen viikon pojan kanssa isovanhempien luona, ja paluu tähän nykyiseen kotiin sekasotkuun on alkanut tuntua toivottoman rasittavalta. Säilytystilaa on minimaalisesti, joten vaatteita lojuu kasoissa siellä täällä, samoin kaiken maailman pientavaroita.

Pari-kolme viikkoa sitten uutta keittiötä varten tilaamamme induktiopannut ja -kattilat odottavat lattialla laatikoissaan pääsyä uuteen kotiin. Sinne niitä ei voi vielä viedä, kuten ei mitään muutakaan käyttötavaraa, koska kaikki jaloissa pyörivä ylimääräinen vain hidastaisi remontin etenemistä.

Takan edestä sentään on jo lähtenyt puolitoistametrinen pahvilaatikko liesituulettimineen, vaikkei se määränpäässään olekaan vielä päässyt kattoon asti. Toisaalta juuri tuo laatikko oli oivallinen paitsi kokonsa myös sijaintinsa suhteen. Nyt kun se on poissa, on takanluukkujen rämpytys pikkumiehen lempipuuhaa. Ja pikkusormien nokeentumisen estäminen äidin. Takka on sentään poissa käytöstä.

Remontin osalta hyvä uutinen on se, että uudet rakennusmiehemme ovat oikein ahkeria ja osaavia. Huono taas se, että heidän on korjailtava joitakin varsin aikaavieviä asioita edellisen urakoitsijamme jäljiltä. Maalipintoja esimerkiksi.

Mutta jos työt jatkuvat tähän tahtiin, valmistuminen ei liene enää kovin kaukana.

Tulipas tästä nyt teksti...

Nyt lähdemme perheretkelle rakennusliikkeeseen. Tuliaiseksi tuomme vähän listoja ja lampun pikkuvessan kattoon.

Edistystä sekin!

Hemma hos mig

Tunnustan. Kun keskiviikkoiltaisin pinnasängyssä jo koisataan, laitan telkun päälle ja käännän kanavan Liville. Yhdeksältä starttaa suuri huvini: tositeeveeputki, jossa ensin on Kiinteistökaisa ja sen jälkeen Ruotsin miljonääriäidit.

Oi mitä herkkua!

Television katseluni on nykyisin ihan minimissään, joten paras satsata laatuun, eikö? ;)

Svenska fruareiden Hollywood-versio on mielestäni tätä nyt ruudussa nähtävää New Yorkia kivempi. Ha, olen siis katsonut sitäkin. Jotenkin positiivisempi, hulvattomampi ja tapahtumarikkaampi, mutta on tässä Ison omenan versiossakin koukkunsa.

Kuten nyt vaikka Gunilla Persson. Ja se entinen lentoemo.

Jos saisin valita jonkun ruotsimamman, jonka kengissä viettäisin hetken, valitsisin Gunillan.

Ihan vain siksi, että oppisin ymmärtämään jotakuta niin erilaista vähän paremmin.

Kenet sinä valitsisit? Vai katsooko tätä edes kukaan muu?

Pus och kram!

Työmaalla

Esittelytekstissäni lukee, että aion kehittyä ruuanlaittajana uudessa keittiössäni.

Asia on kuitenkin niin, että minulla ei ole tuota keittiötä vielä. Toivottavasti jouluksi jo on.

Ostimme kesällä uuden kodin. Lapsiperheelle paremmin sopivan eli isomman ja... No, isomman nyt ainakin ja sen mukana paljon muuta: säilytystilaa, ilmavuutta, toimivuutta, selkeyttä. Kokoa lukuun ottamatta mitään näistä ei ollut olemassa automaattisesti vaan uusi kotimme on käynyt läpi melkoisen muodonmuutoksen. Remontti on kesken edelleen, mutta onneksi loppu häämöttää jo. Kop kop - se oli jotakin puista = pääni varmaan.

Kävimme viikonloppuna suojaamassa asunnon lattiat remonttimiehiä varten. Edellinen urakoitsijamme joutui jättämään leikin kesken viikko sitten, ja tänään remmiin astui uusi urakoitsija. Sitä varten työn jälki oli tarkastettava, ja päätimme samalla pahvittaa lattiapinnat valmiiksi uusia työmiehiä varten.

Otimme ensimmäiseksi käsittelyyn tulevan työhuoneemme, joka näytti ennen suojausta tältä (kännykkäkameran laajakuvasta tuli jostain syystä vähän raidallinen):

 

Tila on melkein valmis. Sinne on jo asennettu parketti, ikkunapuut ja seinät on viimeistelymaalattu, samoin katto, mutta esimerkiksi kattorosetti on vielä asentamatta (tarkkasilmäisimmät voivat äkätä sen ikkunasyvennyksestä) ja ovet puuttuvat. Talo on satavuotias,ja vaikka modernisoimmekin rutkasti, säilytämme myös vanhaa ilmettä. Esimerkkinä siitä vaikkapa nyt nuo kattorosetit.

Alunperin työhuoneen tilalla oli keittiö. Kaapistoista ja kaasuhellasta on tultu tähän päivään monta vasaranpaukausta, hiomapaperirullaa, maalikerrosta, kaadettua seinää ja mitähän muuta. Keittiö oli kaikkea muuta kuin siisti ja hyvin säilynyt, joten kaikki piti purkaa ja viedä pois. Uusi keittiö rakennettiin olohuoneen yhteyteen niin, että huoneessa on nyt mukavasti tilaa sekä ruokailulle että seurustelulle. Tämän mallin mukainen keittiö oli viereisine piian huoneineen enemmän sellainen 1900-luvun alun ratkaisu, joka ei olisi ollut meidän tarpeisiimme kovin toimiva.

Tällainen työhuone oli alkuperäisasussaan (kuvan saa klikkaamalla isommaksi):

 

Kollaasi by mun iskä <3

Uusi kotimme sijaitsee samassa korttelissa kuin vanhakin. Muuttomatka lienee jotakin sadan ja 150 metrin väliltä. Olemme siis osa yleistyvää ilmiötä, jossa perheet eivät lasten myötä muutakaan pois kantakaupungista. Eikä siihen olisi syytäkään, sillä olemme kovin tykästyneitä nykyiseen asuinalueeseemme, ja alueen palvelut ovat hyvät lapsiperheillekin.

Poikamme tulee kuitenkin olemaan taloyhtiön nuorin asukas, ja esimerkiksi seinänaapurimme on 9-kymmenissä oleva vanhaneiti. Hän on kuulemma mukava, mutta kova suustaan. En ole tavannut häntä vielä kertaakaan, mutta mieheni kanssa hän on tehnyt tuttavuutta tiedustelemalla, että "teillä on sitten joku pieni rääpälekin perheessä". Sanoiko joku, että kova suustaan? Oletan silti, että mukavakin pitää kutinsa.

 Pikku apulainen

Kirjoittelen remontista myöhemmin lisää (myös aihetoiveita voi esittää), mutta nyt: pitäkäähän kaikki kynnelle kykenevät peukkuja, että meillä olisi jouluksi uusi koti!

Polkien

Kävin tänään pyöräilemässä ensimmäistä kertaa liki vuoteen. Ihan vaan siipan ja jälkikasvun seurana vaunujuoksulenkillä, mutta kumminkin. Tuntui mukavalta. Ja reippaalta.

Olen hyötyliikkuja. Tai työmatkaliikkuja, kummin vain. Ennen äitiyslomalle jäämistäni pyöräilin ja kävelin töihin kesät talvet. Kohtuullinen kolmen kilometrin matka oli suuntaansa juuri sopiva, jotta päivä sai pirteän alun ja raikkaan päätöksen. Nyt mitään vastaavaa vakiokohdetta liikkumiselle ei ole, mutta päivittäiset vaunulenkit vauvan kanssa ajavat asian.

Odotan jo ensi kevättä, jolloin olen ajatellut aloittaa pyörälenkit pikkumiehen kanssa. Tarkemmin sanottuna pikkumies istuimessaan tarakalla -lenkit. Kuluneena kesänä tuota ei voinut vielä harrastaa, sillä pojan istumistaidot olivat vasta tuloillaan ja nyt on jo niin kylmä, että tarakalle jäätyisi. Tänään teki tiukkaa satulannokassakin pitkiksistä, kahdesta pitkähihaisesta, kevyttoppatakista ja kintaista huolimatta. Suomen syys on niin sydämellinen. Tai pyöräilijä ylikylmettyvää sorttia.

Haaveissani on myös kokonaan uusi menopeli. Nykyinen pyöräni on vanha Helkama. Kelpo kapine, mutta painaa suunnilleen pienen Fiatin verran ja hyytyy alamäkiin vikkelämmin kuin ehtii kissaa sanoa. Toisin sanoen polkeminen käy välillä vähän turhan raskaaksi. Semminkin, kun olen vierestä ihaillut siipan prameaa Focusta, jonka tällainen höyhensarjalainenkin nostaa ilmaan yhdellä kädellä. Mutta hei, eihän noita kahta voi edes verrata.

Näihin kuviin, näihin tunnelmiin kera übertrendikkään ulkoiluvarustuksen...

Hytkymässä

Meillä oli eilisestä tähän päivään yövieras. Tai vieras ja vieras, mutta niinhän sitä tavataan kyläilijöistä sanoa. Mummi siis!

Se tarkoitti äidille apuvoimia ja pirpanalle yhtä leikittäjää lisää. Oikein mukavaa!

Pojan molemmat isovanhemmat asuvat kaukana. Sellaisten matkojen takana, ettei niitä kuljeta päivittäin, eli kun tullaan, tullaan pidemmäksi aikaa. Vähintään yhdeksi yöksi niin kuin nyt. Sama pätee menemisiinkin.

Aina tällaisina (ja monituisina muinakin) hetkinä sitä haikailee, kuinka ihanaa olisi asua lähempänä sukua. Voisi piipahtaa yks kaks kylään puolin tai toisin, ja kas, niin olisi arki helpompaa.

Joka tapauksessa minulle annettiin nyt tehtäväksi vähän hengähtää. Tehdä jotain ihan itsekseen. Niinpä varasin ajan jalkahoitoon, koska sinne pääsi nopeasti ja helposti, ja tiesin sen olevan rentouttavaakin. Pääsin siellä ensi alkuun hierovaan tuoliin. Se hytkytti tietenkin selkääni ja sitten, ikävä kyllä, myös vatsaani. Tuommoiseksi hyytelöksikö se venähti raskausaikana? Hjälp mig! Vatsalihasharjoituksiin ensi tilassa, mars...

Onneksi otin mukaani paksun kirjan. Se oli oiva naamio. Mutta hei, unohdetaan tuo. Nyt on varpaiden kynnet kauniissa lakassa (ah!), jalkapohjat pehmeät ja pikkuisen hierotutkin (tupla ah!).

Eilisen ja tämän päivänä aikana olen ollut enemmän itsekseni kuin koskaan sen jälkeen kun poika syntyi. Se jatkuu vielä, sillä mies otti ja vei pojan äsken mukanaan pokeri-iltaan näytille. Pokeri-ilta kuulostaa paheelliselta, muttei ole. Ei savuista loukkoa, sikareita ja sen sellaista, mutta pieniä rahallisia panoksia ehkä. Kasiksi viimeistään kotiin kuitenkin!

Nyt katson jakson tammikuussa vauvatauolle jäänyttä lemppari telkkusarjaani. Hej på dej!

 Mummia ja poikaa lahjottiin kaupungilla ilmapallolla

Sukkaa pukkaa

Viime keväänä käytin kaiken vauvanhoidolta liienneen ajan lukemiseen. Kuten kaikki vauvaikäisten vanhemmat varmaan tietävät, aikaa ei ollut paljon, mutta ehkä juuri siitä syystä se tuli käytettyä tehokkaasti. Luin parin-kolmen kuukauden aikana sen verran, mitä normaalisti vuodessa tai parissa. Tavallaan lukutoukan unelmaa.

Nyt syksyllä olen käyttänyt liikenevän ajan neulomiseen. Ja bloggaamiseen. Tuotteliaisuus on aika tavanomaisella pimeän ja kylmenevän vuodenajan tasolla eli jotain on oltava puikoilla jatkuvasti.

Tuloksena on ollut etenkin lasten neuleita. Kuten nyt nämä kummilasten sukat.

Avustajan kosketus

Ruskeat piilotan joulupakettiin parin muun pehmeän asian kanssa. Vaaleanpunaiset matkaavat saajalleen kääreittä, jotta tyllerön usko joulupukkiin ei horjahda. Sukkia on nimittäin valmistusvaiheessa mallattu jalkaan, ja koska lahjakäytäntö tytön perheessä on sellainen, että paketit ovat suoraan joulupukilta (niihin ei kirjoiteta antajien nimiä), olisi kummitädin neulomuksen paljastuminen... No, ainakin suurten selitysten paikka.

Lapsen usko. Se on jotain, josta aikuisella on vain häivähdys muistinperukoilla.

 

Malli vaaleanpunaisiin Wallander-sukkiin löytyy Korhosen ja Östermanin kirjasta Tähkäpää ja muut lempineuleet.

Ruskeiden Baby Booties -joustinneulesukkien ohje on Garnstudion ja löytyy täältä.

Äiti sai pillit

Kävin pari viikkoa sitten Me&i-kutsuilla, ja sieltä tilaamani vaatteet saapuivat muutama päivä sitten.

Paketissa oli enimmäkseen lastenvaatteita sekä yksi merkin naisten malliston tämän syksyn uutuuksista, skinny jeansit. Laitoin ne merkille jo aiemmin syksyllä käydessäni kauden ensimmäisillä kutsuilla, mutta koska kokemukseni pillifarkuista ovat... Noh, kiristäviä ja epämukavia, en katsonut asiakseni edes kokeilla niitä.

Esittelijän puheet sukkahousumaisen kevyistä ja päällä kuin toiselta iholta tuntuvista pöksyistä jäivät kuitenkin kytemään mieleeni. Viis siitä, vaikka pukemiseen ensi alkuun esittelijän sanoin tarvittaisiinkin palokunnan apua. Tämä mami vähintään kokeilisi niitä seuraavan mahdollisuuden tullen.

Ja niin kokeilin. Ihastuinkin. Oli ne tosi hyvät. Justiin se toinen iho.

Yksi käytössä havaittu heikkous pöksyissä kuitenkin piilee. Vauvaikäisen mammana sitä tulee kumarreltua ja nostiskeltua aika paljon, ja silloin housujen olisi syytä pysyä ylhäällä. Lantiomallistenkin. Mahdoton toive? Prove me wrong, arvon suunnittelijat!

Joka tapauksessa tykkään. Kunhan en paljoa pyllistele. Ja toivon, että seuraavassakin mallistossa on joku versio näistä.

Ps. Jos Me&i on lähellä sydäntäsi, käy kurkkaamassa Mami go go:n arvonta 25.11. asti!

Kravattikortti

Hyvää isänpäivää isille ja vaareille!

Perhekerhossa askarreltiin kortteja kuluneella viikolla. Äiti leikkasi, taitteli ja liimasi, ja pikkumies printtasi kädenjälkensä sormiväreillä rinnukseen. Ikään kuin rintataskuksi.

Ohjaaja neuvoi aikuisiakin melkein kuin lapsia. Toisaalta nauratti, toisaalta kiitin luojaani. Muuten olisin joutunut kysymään neuvoa sellaiset kymmenen tai kaksikymmentä kertaa, vaikka malli oli maailman yksinkertaisin.

Kun on vuoroin toinen silmä selässä seuraamassa, missä jälkikasvu milloinkin menee ja vuoroin syli täynnä pientä innokasta osallistujaa, jonka missio on maistaa kaikkea, on keskittymiskyky harakoilla. Mutta näin sen kuuluu tässä vaiheessa mennäkin.

Paketti sormivärejä odottaa taiteiluja nyt myös kotona.

OHO

Olin salaa vähän jo odottanutkin tätä. Ensimmäistä kertaa, kun poika alkaa hoksata tilannekomiikkaa nimittäin.

Pikkumiehellä oli flunssanpoikanen jokin aika sitten, minkä vuoksi pinnasängyn pääty on ollut kohotettuna parilla kirjalla. Toissapäivänä kirjat olivat siirtyneet paikoiltaan niin, että sänky keikkui hiukan. Poika tietenkin huomasi tämän ja tuntui olevan siitä sangen mielissään.

 Siinä paha, missä mainitaan

Näin tilanteessa kuitenkin lähinnä turvallisuusriskin, joten päätin korjata kirjat paikoilleen. Toinen turvallisuusriski tietenkin oli, kun uskottelin itselleni saavani kirjat ujutettua kohdilleen ns. sänky täydessä lastissa.

Eihän se onnistunut. Sänky kopsahti ensin ensimmäisen kirjan päältä toiselle. Ajattelin tässä vaiheessa olevani vielä täysin tilanteen päällä, ja kannattelin sänkyä toisesta reunastaan kuin paraskin voimanainen. Toiselta puoleltaan sänky oli kuitenkin hilautunut sen verran lähelle alimman kirjakerroksen reunaa, että se tömpsähti alas siitäkin.

Pudotus oli pieni, mutta sen verran tuntuva, että suustani pääsi spontaani "OHO!" samaan aikaan, kun nostin katseeni pikkumieheen tarkistaakseni kaiken olevan kunnossa.

Ja siinä silmän räpäyksessä se repesi. RIEMU!

Äidin oho oli pojasta hauskempaa kuin mikään.

Testasin sitä ehkä kaksikymmentä kertaa vielä (ilman äidille sydämentykytyksiä aiheuttanutta sängyn kolauttelua tietenkin), ja aina sama reaktio. Lopulta kyse taisi olla ihan vain silkasta hassusta sanasta.

Siinä me sitten hekotettiin, äiti ja poika. Ajattelin, että elämä on ihanaa.

Hokkuspokkus ammu

Mikä ihana auringonpaiste!

Vaunuttelin aamulenkillä ees taas sitä kaikkein aurinkoisinta pätkää ja nautin valosta. Lämmöstä poskilla. Sinisestä taivaasta.

Ennen vauvaa ja vaunuja en olisi kehdannut tehdä tuota. Sahata samaa tienpätkää ensin yhteen ja heti perään toiseen suuntaan. Se olisi ollut jotenkin noloa. Tai rajoittunutta. Olisin vain miettinyt, että mitä ne ihmisetkin tällaisesta oikein ajattelevat. Ehkä se ei olisi silloin ollut kivaakaan, vaikka miten olisi paistanut.

Nyt vaunujen kanssa se ei tunnu yhtään omituiselta. Kenties siihen vaikuttavat silmien alle pesiytyneet 3,5 desin kestosilmäpussitkin. Ja se, että tajuaa, että maailmassa riittää suurempiakin ihmettelynaiheita kuin jonkun kävelylenkit.

Nyt pääasia on, että voi ja jaksaa ulkoilla, ja saa siitä nautintoa. Ehkä sitten, kun poika alkaa viettää vaunuissa aikaa muutenkin kuin nukkuen, haen lenkkeihin enemmän vaihtelua.

Sen verran useasti sama tienpätkä ehti kulua kenkieni alla, että puistonpenkillä istunut laitapuolenkulkija alkoi tehdä tuttavuutta. Kysyi ensin, puhunko suomea (silmäpussini lienevät eksoottista laatua) ja sen jälkeen, että tiesinkö, mikä oli Taikova lehmä. Oli lukenut lehdestä ilmoituksen lastentapahtumasta, jossa esiintyi sellainen ja halusi tietää.

En osannut auttaa. Ammu oli uusi tuttavuus minullekin.

Mutta ehkä ei kauaa. Kiitos vinkistä, puistojen mies. Saatamme käydä katsomassa tapahtuman.

Relat, multit ja muut

Äidiltä ja pojalta loppuivat vitamiinit yhtä aikaa. Se oli sitten apteekkireissu, vitamiinivaraston täydennys ja kaupan päälle pikkuruinen (ja kamalan vaikeasti kuvattava) nallepehmo.

Aloitin äitiysvitamiinien napsimisen aikoinaan heti alkuraskaudesta saadakseni riittävästi folaattia tai foolihappoa, kuten sen synteettinen nimi kuuluu. Ja tietysti kaikkia muitakin ravintoaineita, mutta tätä ennen kaikkea.

Foolihapon nimittäin sanottiin ehkäisevän vauvojen  synnynnäisiä epämuodostumia. Sanottiin myös, ettei keskivertoihminen saa sitä tavallisesta ravinnosta tarpeeksi, ja että nuorten naisten olisi siksi hyvä nauttia sitä ravintolisän muodossa, vaikkeivat raskaana olisikaan.

Jassoo, että sitä olisi sitten pitänyt napsia ennakoivastikin?

Miksen ollut pannut tällaista merkille aikaisemmin?

Hormonihuuruinen minäni vauhkoontui, että mönkään meni koko raskaus jo ennen kuin kunnolla alkoikaan, kunnes sitten relasin ja järkeilin, että onhan niitä lapsia saatu maailman sivu ilman ravintolisiäkin. Sinänsä vitamiinit ovat mielestäni kuitenkin ihan hyvä juttu (puuttumatta tässä nyt sen enempää taannoiseen D-vitamiinikohuun), ja äitiysvitamiineja aion napsia vielä sen aikaa, kun imetän. 

Lasten D-tippoja meillä on kulunut tähän mennessä pariakin eri merkkiä. Naukkailu aloitettiin Jekovitistä. Se taisi silloin (viime talvena) olla likimain ainoa tarjolla ollut D-vitamiinivalmiste lähiapteekissamme. Mutta hyvin sillä pärjättiin. Ja se oli riittoisaa. Sama pieni tippapullo kesti melkein neljä kuukautta ellei ylikin.

Sitten siirryttiin ihan vain vaihtelun vuoksi Rela+D-tippoihin, ja nyt samasta syystä noihin Multi Tabseihin. Vitamiinihyllyllä iski tällä kertaa myös pieni pihiys. Reloilla oli hintaa neljä kertaa enemmän kuin muilla valmisteilla, joten äiti ajatteli vähän säästää. Maitohappobakteerit maksaa, näemmä. Mutta jos jälkikasvun vatsa tästä hulluttelusta protestoi (mihin en usko), niin onhan sitä sitten mahdollisuus vaihtaa takaisin.

Tai kokeilla Gefilusta, joka oli euron verran Relaa halvempi, ha.

Ei, se ei tarkoita ei

Pojan vuorovaikutus- ja kommunikointitaidot kehittyvät juuri nyt huimaa vauhtia.

Jokellukseen ilmaantuu harva se päivä uudenlaisia sävyjä ja tavuja. "Äitä-äiti-äitih" on aika suosittu hokema, mutta niin ihanalta kuin se kuulostaakin, en usko sen tarkoittavan vielä oikein mitään. Sitä kun tulee suusta ihan samaan tapaan kuin montaa muutakin ääntä - vähän niin kuin oheistuotteena -, ja se kohdistuu milloin mihinkin: leluun, sohvaan, tuolinjalkaan, mikä nyt juuri silloin onkaan huomion keskipisteessä.

Heiluttaminen hyvästiksi on oraallaan: käsi nousee lähtöä tehtäessä jo pystyyn, muttei vielä varsinaisesti heilu.

Sitten on kolmas: pään heilutus sivulta toiselle. Eikä se tarkoita "ei:tä".

Se alkoi parisen viikkoa sitten, ja näyttää yllätyksekseni perustuvan matkimiseen. Yllätykseksi siksi, etten ollut huomannut kommunikoivani pojan kanssa niin.

Jäin siitä kiinni hoitopöytäpuuhissa leperrellessäni pikkumiehelle lyhyitä loruja, joiden päätteeksi hän alkoi aina heiluttaa päätään. Tajusin, että olin tehnyt samaa koko ajan lorua lausuessani. Tunsin havainnostani sekä pientä kauhua (mitä ihmettä olen mennyt pojalleni opettamaan?!) että iloa (hei, näin meidän vuorovaikutus kehittyy!). Sysäsin kauhun lopulta syrjään ja annoin ilon voittaa: tästä tuli meidän ensimmäinen yhteinen sisäpiirin vitsi.

Sellainen heilutetaan päätä vuoron perään -vitsi.

Se on myös hirmuisen hyödyllinen. Sitä voi harrastaa vaikka kassajonossa, ja sillä talttuu tehokkaasti rattaissa muhiva tylsyyskohtauskin. Ja äidin sydän sulaa, kun leikkiä ryydittää aina parin kolmen hampaan hymy.

Äidin pieni päänheiluttaja <3

Pesänrakentaja

Mikä tämä on?

No haukkahan se!

Yksi suosikkileikeistämme on eittämättä tämä muskarista mukaan tarttunut loru. Käsi on haukka ja kaartelee sinne tänne pikkupiltin yllä, kunnes sukeltaa kainaloon, massuun, kylkeen tai mistä nyt kivasti juuri sillä hetkellä sattuukaan kutittamaan. Se toimii missä ja milloin vain. Parhainta se on sylikkäin tai sängyllä vierekkäin kölliessä.

Naurunkiherrykset irtoaa niin pojalta kuin äidiltäkin joka kerta.

Näin se menee:

Haukka lentää,
liitää,
kaartaa,
kiertää

- tekee tuonne pesän (kainaloon vaikka)
- tekee tuonne pesän (masuun esmes)

Ja sitten vaan uudestaan. Ja kolmannenkin kerran. Ja ehkä vielä neljännenkin, jos oikein leikityttää.

Mitä teillä leikitään?

PoP! Goes my heart

Mies on pojan kanssa ulkoilemassa ja minulla on hetki aikaa olla ihan vain itsekseni. H-a-r-v-i-n-a-i-s-t-a. Ja lyhytkestoista. Joten ei kun hommiin: ensin kaikki pakolliset ja tylsät asiat, kuten laskujen maksaminen, ja sitten jotain pientä kivaa itselle.

Kuva: We heart it

Niin. Siis pientä kivaa. Tämä blogi ja eka blogikirjoitus! Tästä alkaa Mamapeen virtuaaliarki, johon kuuluvat (ihan elävässä elämässäkin) 02/2012 syntynyt poika ja mies. Koti kaupungissa. Isovanhemmat maalla. Äitiysvapaa ja sen jatkoksi kohta hoitovapaa.

Ovi kävi.

Syliini saapui hymyilevä ja syksynraikas pikkumies. Hetkeni kesti tänään 45 minuuttia tai jotakin sinne päin.

Time well spent.

Tervetuloa mukaan!