Polkien

Kävin tänään pyöräilemässä ensimmäistä kertaa liki vuoteen. Ihan vaan siipan ja jälkikasvun seurana vaunujuoksulenkillä, mutta kumminkin. Tuntui mukavalta. Ja reippaalta.

Olen hyötyliikkuja. Tai työmatkaliikkuja, kummin vain. Ennen äitiyslomalle jäämistäni pyöräilin ja kävelin töihin kesät talvet. Kohtuullinen kolmen kilometrin matka oli suuntaansa juuri sopiva, jotta päivä sai pirteän alun ja raikkaan päätöksen. Nyt mitään vastaavaa vakiokohdetta liikkumiselle ei ole, mutta päivittäiset vaunulenkit vauvan kanssa ajavat asian.

Odotan jo ensi kevättä, jolloin olen ajatellut aloittaa pyörälenkit pikkumiehen kanssa. Tarkemmin sanottuna pikkumies istuimessaan tarakalla -lenkit. Kuluneena kesänä tuota ei voinut vielä harrastaa, sillä pojan istumistaidot olivat vasta tuloillaan ja nyt on jo niin kylmä, että tarakalle jäätyisi. Tänään teki tiukkaa satulannokassakin pitkiksistä, kahdesta pitkähihaisesta, kevyttoppatakista ja kintaista huolimatta. Suomen syys on niin sydämellinen. Tai pyöräilijä ylikylmettyvää sorttia.

Haaveissani on myös kokonaan uusi menopeli. Nykyinen pyöräni on vanha Helkama. Kelpo kapine, mutta painaa suunnilleen pienen Fiatin verran ja hyytyy alamäkiin vikkelämmin kuin ehtii kissaa sanoa. Toisin sanoen polkeminen käy välillä vähän turhan raskaaksi. Semminkin, kun olen vierestä ihaillut siipan prameaa Focusta, jonka tällainen höyhensarjalainenkin nostaa ilmaan yhdellä kädellä. Mutta hei, eihän noita kahta voi edes verrata.

Näihin kuviin, näihin tunnelmiin kera übertrendikkään ulkoiluvarustuksen...