Jokellukseen ilmaantuu harva se päivä uudenlaisia sävyjä ja tavuja. "Äitä-äiti-äitih" on aika suosittu hokema, mutta niin ihanalta kuin se kuulostaakin, en usko sen tarkoittavan vielä oikein mitään. Sitä kun tulee suusta ihan samaan tapaan kuin montaa muutakin ääntä - vähän niin kuin oheistuotteena -, ja se kohdistuu milloin mihinkin: leluun, sohvaan, tuolinjalkaan, mikä nyt juuri silloin onkaan huomion keskipisteessä.
Heiluttaminen hyvästiksi on oraallaan: käsi nousee lähtöä tehtäessä jo pystyyn, muttei vielä varsinaisesti heilu.
Sitten on kolmas: pään heilutus sivulta toiselle. Eikä se tarkoita "ei:tä".
Se alkoi parisen viikkoa sitten, ja näyttää yllätyksekseni perustuvan matkimiseen. Yllätykseksi siksi, etten ollut huomannut kommunikoivani pojan kanssa niin.
Jäin siitä kiinni hoitopöytäpuuhissa leperrellessäni pikkumiehelle lyhyitä loruja, joiden päätteeksi hän alkoi aina heiluttaa päätään. Tajusin, että olin tehnyt samaa koko ajan lorua lausuessani. Tunsin havainnostani sekä pientä kauhua (mitä ihmettä olen mennyt pojalleni opettamaan?!) että iloa (hei, näin meidän vuorovaikutus kehittyy!). Sysäsin kauhun lopulta syrjään ja annoin ilon voittaa: tästä tuli meidän ensimmäinen yhteinen sisäpiirin vitsi.
Sellainen heilutetaan päätä vuoron perään -vitsi.
Se on myös hirmuisen hyödyllinen. Sitä voi harrastaa vaikka kassajonossa, ja sillä talttuu tehokkaasti rattaissa muhiva tylsyyskohtauskin. Ja äidin sydän sulaa, kun leikkiä ryydittää aina parin kolmen hampaan hymy.
.JPG)
Äidin pieni päänheiluttaja <3
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti