Mikä ihana auringonpaiste!
Vaunuttelin aamulenkillä ees taas sitä kaikkein aurinkoisinta pätkää ja nautin valosta. Lämmöstä poskilla. Sinisestä taivaasta.
Ennen vauvaa ja vaunuja en olisi kehdannut tehdä tuota. Sahata samaa tienpätkää ensin yhteen ja heti perään toiseen suuntaan. Se olisi ollut jotenkin noloa. Tai rajoittunutta. Olisin vain miettinyt, että mitä ne ihmisetkin tällaisesta oikein ajattelevat. Ehkä se ei olisi silloin ollut kivaakaan, vaikka miten olisi paistanut.
Nyt vaunujen kanssa se ei tunnu yhtään omituiselta. Kenties siihen vaikuttavat silmien alle pesiytyneet 3,5 desin kestosilmäpussitkin. Ja se, että tajuaa, että maailmassa riittää suurempiakin ihmettelynaiheita kuin jonkun kävelylenkit.
Nyt pääasia on, että voi ja jaksaa ulkoilla, ja saa siitä nautintoa. Ehkä sitten, kun poika alkaa viettää vaunuissa aikaa muutenkin kuin nukkuen, haen lenkkeihin enemmän vaihtelua.
Sen verran useasti sama tienpätkä ehti kulua kenkieni alla, että puistonpenkillä istunut laitapuolenkulkija alkoi tehdä tuttavuutta. Kysyi ensin, puhunko suomea (silmäpussini lienevät eksoottista laatua) ja sen jälkeen, että tiesinkö, mikä oli Taikova lehmä. Oli lukenut lehdestä ilmoituksen lastentapahtumasta, jossa esiintyi sellainen ja halusi tietää.
En osannut auttaa. Ammu oli uusi tuttavuus minullekin.
Mutta ehkä ei kauaa. Kiitos vinkistä, puistojen mies. Saatamme käydä katsomassa tapahtuman.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti