Takaisin töihin, osittain

Kävin tänään viemässä työpaikalle tämän vuoden verokorttini.

Se tarkoittaa sitä, että palaan töihin kuluvan kevään aikana. Ihan pienesti, mutta kuitenkin. Teen avustavia tehtäviä kotoa käsin tuntitöinä yhdessä hiljattain käynnistyneessä projektissa.

Suomalaisen työelämän moititaan usein tarjoavan pienten lasten vanhemmille heikot mahdollisuudet joustaviin työjärjestelyihin, mutta omalla kohdallani se on onnistunut paremmin kuin hyvin - ainakin toistaiseksi.

Varsinaiseen päivätyöhöni palaan syyskuussa, ellen innostu jatkamaan hoitovapaatani vielä vähän lisää. Tällä hetkellä se tuntuu hyvin varteenotettavalta vaihtoehdolta (koska onhan 1,5-vuotiaskin vielä niin pieni menemään hoitoon), mutta samaan aikaan nautin suunnattomasti mahdollisuudestani olla mukana työelämässä edes vähäsen.

Juuri sopivasti niin, ettei stressi syö ja univelka häiritse.

Ja niin, että taaperoarki maustuu mukavasti, tulee vähän taskurahaa ja ajatukset tuulettuu.

Ainakin alkuun pyrin tekemään töitä niin, ettei pojalle tarvita ulkopuolista hoitoapua, mutta aika näyttää, onko se ollenkaan realistista. Että jaksaako sitä puurtaa iltaisin pojan nukkumaanmenon jälkeen tai järjestyykö sopivia pakertamishetkiä muina aikoina. Ensi viikolla saamme kuitenkin mummin talvilomavieraaksi ja innokkaaksi ja hyväksi hoitoavuksi, niin että silloin on ainakin mahdollisuus irrottaa hetki tai kaksi työasioihinkin.

Poikakin oli tänään mukana työpaikalla, kuinkas muuten.

Veikkaan, että vierailun kohokohta hänelle oli, kun yhden toimistohuoneen ikkunalaudalle pölähti kolme pulua lämmittelemään ja pörhistelemään sulkiaan.

Ne oli aika hassuja veikkoja ne. Ja niin lähellä, vaikkakin ulottumattomissa!

Muutoin työmaalla pidettiin ihan kiitettävästi ääntä, rapisteltiin työkaverin japanintuliaiskarkkipapereita ja löydettiin laatikoston avaimesta niin kiva leikkikalu, ettei siitä olisi maltettu irrottaa millään, ei edes lähtiessä.

Perustaaperoilua aikuisten maailmassa.

Kasvisrisottoa taaperolle ja sen perheelle

Valiolla on joitakin reseptejä, joissa on otettu erityisesti huomioon lapset, jotka ovat juuri siirtyneet syömään samaa ruokaa kuin muukin perhe. Resepteillä syntyy maukkaita ja vähäsuolaisia koko perheen ruokia, joita on tietenkin mahdollista muokata mausteisemmiksikin aikuisten annoksia varten.

Meillä syödään lähtökohtaisesti aika vähäsuolaista ruokaa, joten tällaiset taaperoreseptit menevät meillä usein ihan tavallisena arkiruokana ilman sen kummempia muokkauksiakin.

Tänään kokeilin porkkanarisottoa.

Ensin vähän epäilin, millaista siitä tulisi, koska siinä oli herneitä (olen niiden suhteen vähän rajoittunut, noloa myöntää), mutta lopputulos yllätti iloisesti. Ranskankerma kruunasi kokonaisuuden, ja herneiden makeus sopi ruokaan hyvin. Olisin voinut syödä siltä seisomalta koko pannullisen, ellen olisi haljennut. Nyt odotan innolla huomista, jolloin voin syödä sitä lounaaksi vielä kertaalleen.

 

Mutta jos jotain hyvää, niin samalla jotain huonoakin.

A) Induktioliesi ON ärhäkkä, ja kokemukseni siitä vielä vähäiset, joten poltin ensimmäisen riisisatsin pohjaan kuullottaessani sitä (tämä olikin ainoa modaukseni alkuperäiseen ohjeeseen...). Onneksi paketista riitti vielä toiseen annokseen, ja sen sain kuullotettua onnistuneesti.

B) Jos minä pääsin yli hernerajoitteestani, siirtyi se sitten poikaan. Ensimmäiset kolme lusikallista risottoa upposi pieneen mieheen kuin kuumille kiville, mutta neljänteen erehdyin laittamaan mukaan yhden herneen ja siitäkös se ruokalakko sitten alkoi. Huoh. Mitä ihmettä tehdä lapselle, joka on visusti päättänyt, ettei syö? Terkkari neuvoi taannoin, että pitää vain näyttää, kuka on kalifi, mutta se on turkasen vaikeaa, jos pikkuihmisen suu kerta kaikkiaan vain pysyy kiinni. No, jatkan tästä aiheesta kenties joskus toiste, nyt kohta nukkumaan ja kaikesta huolimatta risottoon tyytyväisenä.

Maistui se ainakin mulle, jos ei muille.

Neljännesvuosisadan harmain talvi

Nyt kun taivas on taas peittynyt siihen samaan harmaaseen, johon se on ollut peittyneenä koko muunkin talven, on hyvä muistella kolmen päivän takaista paistetta.

 

Joskus, varsinkin tällaisten pitkien ja pimeiden talvien jälkeen, on tapana kutsua aurinkoa oudoksi valoilmiöksi. Veikkaan, että pojalle se ihan oikeasti oli outo, sillä satunnaisia sadasosapäiviä lukuun ottamatta kunnon auringonpaisteessa on meidän perheessä saatu paistatella viimeksi puoli vuotta sitten ja silloinkin Välimerellä.

Vai miksi muuten sitä olisi sisälläkin hakeuduttu ikkunasta lankeaviin auringonläikkiin leikkimään, kierittelemään ja makoilemaan?

Ai niin, siksi että se on niin nautinnollista ja piristävää, oli ilmiö outo tai ei!

Meillä on edelleen käytössä äitiyspakkauksen vaaleanharmaa nallehaalari. Kaupungilla kulkiessa siihen näkee usein puetun paljon pienempiäkin lapsia, ihan vauvoja vielä, mutta ei se häpeä yhtään taaperonkaan yllä. Ainakaan näin vaunukyydissä, maastossahan se ei ole kovin likaa hylkivä.

Haalarissa on hurjan reilu mitoitus, kun ottaa huomioon, että kokolapussa lukee 68-74 cm ja se on ihan hyvä vielä 77-senttisellekin. Monet tuolla mitoituksella kulkevat vaatteet olisivat jo käyneet pieniksi, mutta Reimojenhan sanotaan olevan isoa kokoa.

Saisi tämä toppahaalarikausi silti jo vaihtua välikausihaalareihin.

Kevät, tule jo ja tuo vähän valoa mukanasi!

Hu-huu eli taaperon pöllöneule

Sain tänään valmiiksi jotakin sellaista, josta oli hyvää vauhtia tulossa ikuisuusprojekti: pöllöneuleen pojalle.

 

Aloitin neuleen jo hyvissä ajoin syksyllä, ennen ensilumia ja kaikkea, ja se valmistuikin nopeasti, mutta sitten pöllöjen silmiä varten varaamani huopatilkut alkoivat tehdä tepposia. Yksi hukkui muutossa ja toinen jo aiemmin syksyllä. Vasta tämä kolmas tilkku pysyi tallessa ja jatkoi muodonmuutostaan silmiksi asti.

 

Ilman huopasilmiäkin pusero olisi ollut varsin kivannäköinen, mutta nähtyäni Sisäinen villapaita -blogin Vilman kirjailut, en voinut olla soveltamatta ideaa itsekin.

Malli on Owlet by Kate Davies. Lankana käytin teeteen merinovillasta ja silkistä sekoitettua Primaveraa, ja puikkoina nelosta ja viitosta. Huopasilmät ompelin kiinni mustalla, kaksisäikeisellä muliinilangalla.

Kooksi valitsin 18-24 kk ajatuksella, että pusero menisi ainakin kuluvan talven, kun tiedossa oli, että malli on jämpti. Hyvällä tuurilla pusero menee vielä ensi talvenakin, mutta todennäköisesti ei, kuten kuvista näkyy: se on juuri sopiva meidän 12-kuukautiselle ja keskimittaiselle pikkumiehelle juuri nyt.

Sinänsä harmi, kun talvikin alkaa jo pian olla ohi, mutta toisaalta tällaiselle kevyelle neuleelle on varmasti käyttöä keväämmälläkin välikausihaalareiden kanssa.

Kaikki kiinnostaa, kuten mummilan kaapista löytynyt scart-liitin.

Ensi talveksi puikoille sitten uusi ja isompi, sen verran kiva tämä mun mielestä on.

Kukkatuolini mun

Kiertelimme joulun jälkeen huonekaluliikkeitä ajatuksenamme hankkia uuteen kotiimme uusia kalusteita.

Tuossa vaiheessa kaikkein tähdellisin hankittava oli sänky (vanha kun on vuosien saatossa ehtinyt lässähtää pahan kerran), mutta koska uusi kotimme on kaksi kertaa niin iso kuin vanha, olivat muutkin huonekalut tervetulleita.

Löydettyämme mieleisemme sängyn odottelimme myyjän tarjouslaskelmaa ja katselimme liikkeen muuta tarjontaa. Äkkäsin seinustalla kivannäköisen ja -tuntuisen nojatuolin.

Jämäkän istua, vähän retron, puujalkaisen ja kukkakuosisen. Kivasti tyttömäisen. Joku voisi tietysti pistää parilla sukupolvella paremmaksi ja sanoa mummomaiseksikin, mutta yhtä kaikki: tosi ihanan. Juuri sopivan meidän harmaavalkean ja eleettömän sisutuksen suolaksi, ja mun omaksi tuoliksi.

Näin itseni sieluni silmin siinä lukemassa, neulomassa ja katselemassa ikkunasta ulos ja haaveksimassa. Viis siitä, vaikka siihen menisikin vielä 18 vuotta (tai 17 ottaen huomioon, että perheen pienin on tullut jo taaperoikään).

Tuoli oli mallikappale, ja 30 prosentin alennuksessa.

Silti se oli kallein yksittäinen huonekalu, jota olin koskaan ollut aikeissa ostaa.

Kun myyjämme palasi sänkytarjouksen kanssa takaisin, olin kuitenkin jo tehnyt päätökseni. Nyt tai ei koskaan. Maksettuani tuolin myyjä alkoi tutkia tarkemmin siinä ollutta hintalappua ja huomasi, että sen nurkkaan oli kirjoitettu pienellä varattu. Joku oli jo ostanut sen, ja nyt se oli myyty kahteen kertaan!

Voi rähmä. Mielessäni pyöri lähinnä, että siinä meni tuoli sivu suun, normaalihintainen olisi ihan liian kallis ja että milloinkohan rahani voitaisiin palauttaa. Myyjä päätti kuitenkin ensin kysyä liikkeen johtajalta, voitaisiinko minulle tilata uusi tuoli samaan hintaan. Noin niinkuin kömmähdyksen hyvitykseksi.

Saimme tuolin kotiin lauantaina kuuden viikon toimitusajan jälkeen.

Olen siitä edelleen ihan yhtä haltioissani.

Poikakin äkkäsi heti sen oivalliset kiipeilyominaisuudet ja istumamukavuuden.

Haaveilen vielä tuolin kanssa yhteen sopivasta rahista.

Sellaisesta kirppisrahista, jonka voisi tarpeen vaatiessa käyttää verhoilijalla.

Sitten mun kombo olisi täydellinen.

Onhan tässä vielä 18 vuotta aikaa :)

Ps. Tämä nyt on aivan ilmaista mainosta niin kuin kaikki muutkin blogissani esiintyneet tuotemaininnat, mutta jos joku kiinnostui tuolista tämän perusteella, niin se on Skannosta ja malliltaan Bomba. Ovat näemmä ystävänpäivätarjouksessa -15 % tämän viikon lauantaihin asti.

Ravintolapäivä!

En ole niitä ihmisiä, jotka marisevat, että harmaata taloutta ja lakkautetaan koko roska.

Päinvastoin. Mielestäni Ravintolapäivä on hurjan hieno keksintö!

Se mahdollistaa mitä erilaisempien makuelämysten hankkimisen tosi matalalla kynnyksellä ja ihan pieninäkin annospaloina niin, että halutessaan voi kiertää useammankin kojun kerralla. Sekin on hienoa, että makuelämyksille pääsee ihan kotinurkilla, ainakin täällä meillä.

Tai jos sattuu olemaan liikenteessä, kuten me edellisen Ravintolapäivän aikaan, voi löytää itsensä vaikka espoolaisesta venesatamasta syömästä fish & chipsejä syksyisessä tihkusateessa ja sen jälkeen seuraamasta ilmapalloilla merkittyä lenkkipolkua suklaahippukeksiputiikkiin.

Tänään, aika tuulisen hyytävänä talvipäivänä, meidän kulmilla oli kaksi kojua. Toinen ihan leikkipuiston portilla ja toinen siinä leikkipuiston takana.

 Mulle kans!

Toisesta ostettiin kotiinviemisiksi vuohenjuusto-tomaattipiirakoita, sellaisia pieniä suolaisia ja unikonsiemenillä kuorrutettuja, sekä ranskalaisia voipipareita (unohdin jo niiden oikean nimen). Toisessa syötiin lounasta: kevätkääryleitä, katkarapukakkuja ja kanatikkuja. M-mmm-mmmmm.

Näyttää siltä, että postaukseni ovat viime aikoina olleet aika ruokapainotteisia. Haittaakse.

Toisaalta. Ruoka nyt vaan on mun elämäni suola :)

Pellillinen rocky road fudgea

Se unohtui jääkaappiin lauantaina, kun vietettiin pojan synttärikutsuja, ja tänään olen pistellyt sitä parempiin suihin kiitettävällä tahdilla pitkin päivää. Niin kiitettävällä, että äsken oli pakko käydä pesemässä hampaat. Se on varotoimenpiteeni silloin, kun syömisen on todellakin siltä päivältä lakattava tai muuten ei hyvä heilu (= tuloo superähky).

Parhainta fudgessa ovat kohdat, joissa on paljon vaahtokarkkia. Mmm.

Lisäksi siinä on rutkasti suolapähkinöitä ja tummaa suklaata. Sentään tummaa, niin että olen saattanut rasva- ja suolapommien lisäksi saada siitä muutaman terveellisen flavonoidinkin. Ehkä.

Jatkan samaan tahtiin epäilemättä huomennakin, koska herkkua näyttää vielä vuoassa riittävän.

Laitan hyvän kiertämään eli reseptin kehiin, jos jota kuta kiinnostaa tämän terveellisyyttä hohkaavan mainospuheen jälkeen kokeilla. Ystäväpiirissämme fudge on ollut menestys, ja sitä kautta olen reseptin itsekin saanut.

Fudgeni tämän päivän jälkeen

Rocky road fudge

• 3,5 dl tummaa suklaata rouhittuna
• 1 purkki maitotiivistettä (kondensoitua maitoa)
• 2 rkl voita
• 5 dl + 1 dl suolattuja maapähkinöitä
• 3 dl + 1 dl pieniä vaahtokarkkeja (meillä oli tällä kertaa isoja...)

Sekoita suklaa, maitotiiviste ja voi kulhossa. Laita vesihauteeseen ja sekoita, kunnes kaikki ainekset ovat sulaneet. Lisää suolapähkinät 5dl ja vaahtokarkit 3 dl. Levitä tasaisesti korkea- ja suorareunaiselle n. 23x33 cm kokoiseslle pellille, muista laittaa pohjalle leivinpaperi. Koristele lopuilla suolapähkinöillä ja vaahtokarkeilla. Anna jäähtyä. Paloittele pienehköihin palasiin.

Nauti :)

Puolen vuoden päästä seuraavan kerran

Hienosti kasvaa ja kehittyy, sanoi terkkari tänään kun 1-vuotisneuvolassa käytiin.

Pikkuherra Peellä on nyt pituutta 77 senttimetriä ja painoa 10 420 grammaa.

Kasvu kulkee keskikäyrällä ja on tasaantumaan päin niin kuin tässä vaiheessa tietysti kuuluukin. Neljässä kuukaudessa eli edellisen neuvolakäynnin jälkeen painoa on tullut reilu kilo ja pituutta tasan neljä senttiä. Hullunkurista, että alkuun tuollaisia lukemia saatiin harvase kuukausi.

Rokotteita saimme kolmen sijasta kaksi, koska sen kolmannen otimme ulkomaanmatkan tähden jo syksyllä puolivuotisneuvolassa. Poika on oireillut aiemmista rokotteista hyvin vähän, mutta nyt olo kävi iltaa kohden selvästi tuskaiseksi eikä missään muualla kuin sylissä ollut hyvä olla. Nukkumaan käydessä annoimme supon, joka toivottavasti pitää tuskaisuuden aisoissa ja potentiaalisen kuumeen poissa niin, että aamulla sängystä herää hyvävointinen ja -tuulinen pikku-ukkeli.

Entäs ne unet sitten?

No, terkkari lohdutti laittamalla asioita mittasuhteisiin: kun on pitkään valvonut ja heräillyt läpi yön, kestää aikansa, että se korjaantuu. Keholla vie aikaa tottua siihen, että nyt saisi taas nukkua.

Ihan järkeenkäypää, vaikkakaan ei ihan sitä mitä toivoisin.

Mutta eiköhän se tästä, ajan kanssa, kuten sanottua.

Teflon Brothers f. Olavi Uusivirta - Pidä itsesi miehenä. Päivän biisi.

100-500 metriä

Äiti valvoo taas, joten siitä puhe, mistä puute.

Meillä on ollut miehen kanssa ensimmäisestä unikoulusta eli suunnilleen joulusta asti sopimus, että hän hoitaa pojan yöheräilyt. Käytännössä se tarkoittaa sitä, että mies huolehtii pojan viereeni, kun tämä herää aamukuuden aikaan maitotankkaukselle, ja tarkistaa kellon ja kääntää kylkeä (enää ei tassutella), jos pinnasängyssä elämöidään yhtään aikaisemmin. Idea on, että saisin olla yöt mahdollisimman huoleton pojan heräämisten suhteen, jotta saisin unirytmini kuntoon.

Aina silloin tällöin poika herää keskellä yötä, kolmen aikaan, pitämään ääntä ja seisoskelemaan sänkynsä laitaa vasten. Näin myös viime yönä.

Heräsin, tietenkin. Hetken aikaa pojan huhuilua kuunneltuani tajuntaani iskostuu, että onkohan jo aamu. Tähyän verhonraosta pilkistävää pimeyttä, mutten osaa tehdä siitä johtopäätöksiä suuntaan tai toiseen. Loihen kuiskaamaan mieheltä kellonaikaa, koska eihän minulla mitään vekkaria siihen hätään ole ja miehen vekkari on jossakin patjan alla piilossa.

Sitten käydäänkin varsinainen einsteinien sananvaihto.

- Paljonko kello on?
- ...
- Paljonko kello on?
- Se on viissataa metriä.
- Eiku kysyin, että paljonko kello on?
- No se on viissataa metriä.
- EIKU PALJONKO KELLO ON?
- NO SE ON SATA METRIÄ SE VÄLIMATKA! (yritti vielä valehdellakin mokoma)

Sitten mies nousee, nostaa pojan viereeni, käy vessassa, tulee takaisin ja sanoo, että kello on puoli neljä. Oh great. Maitoa menee jo, joten tänä yönä tankataan sitten kahdesti.

Kuluu hetki ja vieressäni nukutaan.

Kaikki muut koisii, paitsi minä.

Viisi yötä taas jo tätä tahtia, etten nuku kuin korkeintaan kolme tuntia, vaikka yöt menisi paremminkin kuin tämä. Uni ei vaan tule.

Olen kai ihan virallisesti uneton.

Perjantaina on 1-vuotisneuvola.

Täytynee purkaa tätä sielläkin.

Pullailta

Korvapuustit ovat lapsesta asti olleet lempileivonnaisiani.

Harmi vain, että niitä tulee nykyään tehtyä tosi harvoin. Työlästä mukamas.

Tänään päätin korjata tapani (ja onhan täällä uudessa keittiössä ihan toista leipoa kuin vanhassa ja postimerkin kokoisessa). Neljänneslitran taikinasta tuli juuri sopivasti rauhallisen iltahetken herkuksi kahdelle aikuiselle ja yhdelle melkein 1-vuotiaalle.

Se yksi melkein 1-vuotias sai puolikkaan ja tykkäsi kovin.

Samainen pikkupersoona tykkäsi myös lehmänmaidosta, jota sai tänään maistaa ensimmäisen kerran elämässään.

Korvapuustia ja maitoa, mmmm. Niin äiti kuin poika.

Ja isäkin kyllä, paitsi että juomana on silloin Pepsi Max.

Ai niin, jäi siitä taikinasta pullia huomisellekin, kolme. Toisaalta... Tässä vaiheessa iltaa on ehkä vielä liian aikaista tehdä tuonkaltaista inventaariota.

Haaste: 11 asiaa

Rouva K heitti minua haasteella, jonka tavoitteena on uusien kivojen (alle 200 seuraajan) blogien löytäminen ja tunnetuksi tekeminen. Kiitos ja kumarrus!

Blogihaaste

Kerro itsestäsi 11 satunnaista asiaa. Vastaa myös 11 kysymykseen, jotka haasteen antaja on esittänyt. Välitä haaste 11 uudelle blogille ja esitä heille 11 kysymystä. Ei takaisinhaastamista.

11 satunnaista asiaa minusta

1. Kävin kuluneella viikolla ensimmäistä kertaa elämässäni intialaisessa päähieronnassa.

2. Minulla oli maitohammas vielä lukiossa (josta olin autuaan tietämätön ennen kuin hammaslääkärini kertoi siitä minulle). Hammas poistettiin, ja sain hetkeksi hammasraudat ja niskavedon, jotta pysyvä hammas mahtui puhkeamaan.

3. Liekö yhteydessä edelliseen, mutta minulla ei ole koskaan ollut hampaissa reikiä.

4. Haluaisin oppia sienestämään jonkun kokeneen sienestäjän opastuksella.

5. Luen aina kaikki Jessica Simpsonia koskevat jutut, missä ikinä niihin törmäänkään.

6. Vesisade on minusta kivempi kuin lumisade.

7. Olen ollut potilaana ambulanssissa.

8. Haluaisin oppia Photoshoppaamaan.

9. Kuumottavin paikka, jossa olen ikinä ollut, on Death Valley keskellä kesää.

10. Olen pelannut rahapelejä Las Vegasissa.

11. Tykkään siitä, että jalkapohjiani kutitetaan.

Vastaukset Rouva K:n 11 kysymykseen

1. Miksi kirjoitat blogia?
Jotta minulla olisi harrastus, joka onnistuu suht vaivattomasti vauva-arjenkin keskellä.

2. Mihin mielestäsi perustuu blogin pitämisen jatkuvasti kasvava suosio?
Suosio lienee osin itseään ruokkivaa: kun blogeja on paljon ja vähän kaikilla, kynnys sellaisen perustamiseen on matala muillakin. Ja onhan blogi kätevä viestintäkanava. Se on helppo perustaa pitkäksi tai lyhyeksi aikaa, ihan millaisen aihepiirin ympärille tahansa, ja sillä tavoittaa muita samoista asioista kiinnostuneita. Blogin pitämiseen houkuttaa varmaan myös niiden saama mediahuomio ja mahdollisuus erilaisiin markkinointiyhteistöihin, jos on sellaisesta kiinnostunut.

3. Miten keksit blogikirjoitustesi aiheita?
Joskus aihe kävelee vastaan helposti arkisen sattumuksen muodossa, joskus taas mietin pitkäänkin, mistä kirjoittaisin. Joskus mieleeni nousee vain aihio, josta alan kirjoittaa katsoakseni, syntyykö siitä jotakin. Minulla on blogin luonnoksissa varmaan parisenkymmentä tekstiä, joista useimmista tuskin tulee koskaan mitään sen kummempaa.

4. Luetko ja jos, niin mitä? Mitä juuri nyt?
Luen! Lähes genreä kuin genreä, mutta enimmäkseen tositarinoita sekä historiallisia ja romanttisia romaaneja, laadusta hömppään. Juuri nyt menossa on totaalinen hömppä, Kate Jacobsin Lohturuokaa, jonka ostin joulun alla alesta vajaalla neljällä eurolla. Se ei ole mielestäni erityisen hyvä, mutten raski jättää sitä keskenkään. Se on myös parantunut loppua kohden.

5. Jos saisit päättää aivan vapaasti, mitä tekisit työksesi, mitä se olisi?
Opettaisin joogaa (jos nyt kaikkein utopistisimmasta aloitetaan...).

6. Jos saisit syödä loppuelämäsi vain yhtä ruokaa, mikä se olisi?
Ranskanperunoita. Sisäinen kulinaristini tässä, hei.

7. Tärkein tavarasi?
Kännykkä.

8. Tärkein ihmisesi?
Poikani. Perheeni noin yleisesti ottaen.

9. Mottosi?
Tämä on jostakin virrestä eikä varsinaisesti mikään motto, mutta: päivä vain ja hetki kerrallansa. Siihen ei liity mitään sen kummempaa kuin että elämää kannattaisi elää tässä ja nyt, turhia tulevia murehtimatta. Nykyhetkeen keskittyen. Se on minulle vaikeaa.

10. Suurin unelmasi?
Voi, tähän on vaikea vastata... Valitsen tähän jotakin todella kepeää, jotta en uppoudu liian syntyihin ja syviin. Sanotaan siis vaikka, että vatsalihasten takaisin saaminen.

11. Mitä voisit tehdä päästäksesi lähemmäs sen toteutumista?
Aloittaa vatsalihasliikkeiden säännöllisen tekemisen (päivittäin). Joko iltaisin pojan nukkumaan mentyä tai keksimällä siitä jonkun hauskan leikin päivällä. Kun lihaksen ovat tarpeeksi vahvat, voisin aloittaa taas pilateksen.

Lopuksi minun kuuluisi haastaa vielä 11 muuta bloggaajaa. Kaikki lukemani tähän kategoriaan kuuluvat blogit on kuitenkin jo haastettu, joten ketju päättyy osaltani tähän. Tylsää, eikö. Jotta idea ei kuitenkaan menisi ihan kokonaan hukkaan, linkitän tähän blogit, jotka olisin haastanut ellei niin olisi jo tehty:

Bébétalo
Epätäydellinen nainen
Kahdesta kolmeksi
Lapsen tahtiin