Pussimaitoa

Vanha asuntomme on meillä vuokralla vielä tämän kuun. Säilytämme siellä joitakin tavaroitamme, joille ei ole akuuttia tarvetta tai paikkaa uudessa kodissa, ja siivoilemme huoneistoa pikku hiljaa.

Siivoamisen saralla oli tänään vuorossa pakastimen sulatus.

Kapine oli vielä aika täynnä jäistä apetta.

Marjoja, kevätkääryleitä, pyttipannua sekä aimo pussillinen rakkaudella valmistamiani parsakaali-perunasosekuutioita, jotka eivät selvästikään hivelleet pojan makuhermoja siinä vaiheessa, kun ruokavalioon lisättiin kiinteät.

Sitten sieltä löytyi tämä:

Viime keväänä talteen pumpattua maitoa. Yksi pieni minigrippi. Puoli desiä.

Kun maito aikoinaan (eli vihdoin ja viimein pari viikkoa pojan syntymän jälkeen) kunnolla nousi, riitti sitä talteen otettavaksi asti. Tarkoitukseni oli varastoida maitoa satunnaisia menojani ja yösyötöissä vuorottelua varten. Sitä ehtikin kertyä pakastimeen sievoinen määrä.

Poika kuitenkin lakkasi syömästä tuttipullosta varsin pian. Muistaakseni noin viiden viikon ikäisenä. Se ei toisaalta ollut ihme, sillä pulloa käytettiin h-y-v-i-n vähän. Ehkä kerran viikossa. Ruostuvathan ne taidot aikuisellakin, jos niitä lakkaa pitämästä yllä.

Tuoreena äitinä en tietenkään osannut odottaa sellaista (kyllähän nyt joka vauva tuttipullosta juo!), ja vähän pelästyinkin tajutessani, kuinka riippuvainen tuo pieni ihmisolento minusta lopulta olikaan. Mistä se sitten saisi ravintoa, jos minulle tapahtuisi jotakin. Ja niin edelleen.

No - hätä olisi todennäköisesti keksinyt keinot, eikä pullon jääminen muutenkaan juuri muuttanut sitä, miten poika söi ja minä imetin. Sellaista se oli, tiheää tankkaamista tunnin-parin-kolmen välein. Aika aikaansa kutakin. Ihanaa ja ainutlaatuista aikaa.

Se oli joka tapauksessa sen maitopussin - vihoviimeisen - tienpää.

Pakastimen sulatus ja viemäri.

Viikonloppuna olisi ehkä taas aika surauttaa (ja pakastaa) vähän soseita...