Plus maitotankkaus klo 7.
Siinä pojan viime yö. Jes!
Varsinainen uutinen on kuitenkin se, että öisin ei enää tassutella.
Se on iso askel pienen ihmisen elämässä se!
Päätimme viikonloppuna ryhtyä totuttamaan poikaa siihen, että nukahtaessa (ja yöllä herätessä) aikuinen on kyllä tarvittaessa lähellä ja lohtuna, mutta ei enää koskettamassa. Tähänhän kaikki unikoulut lopulta tähtäävät: lapsen itsenäiseen nukahtamistaitoon.
Nukkumaan käydessä se ei toimi meillä vielä ihan 100-prosenttisesti, mutta kerran-kaksi yöllä havahtuessaan poika ei enää tarvitse taputtelijaa nukahtaakseen uudelleen. Hän hakee unen itsekseen hetken aikaa ähisemällä tai päästämällä pienen itkunpirauksen, siinä kaikki. Ei seisomaan nousemisia tai muuta hulinaa.
Voiton puolella ollaan!
Askel yöimetysten lopettamisesta tassuttelemattomuuteen oli - jälleen kerran - pieni. Kun yöheräämiset oli jo valmiiksi karsittu minimiin, tapahtui totuttelu itsekseen nukahtamiseen melkein kuin itsestään yhdessä, kahdessa yössä. Kaikkiaan koko prosessi vei noin viikon. Enpä olisi aluksi uskonut...
Näin se on mennyt oikeastaan koko unikoulun ajan: ensin sitä pelkää ja tuskastelee edessä olevaa itkua ja hammasten kiristystä, kunnes todellisuus osoittautuu paljon paljon kevyemmäksi.
Suurin askel onkin lopulta ollut toimeen ryhtyminen. Klassista, eikö?
Totuuden nimissä on sanottava, etteivät nuo unet joka yö tämän pituisia ole - lähimainkaan, mutta yksikin tällainen tekee uskomattoman hyvää uniongelmaiselle äidille, joka nauttii aamuloikoilusta. Ja siitä, että herätessä on valoisaa.
Puhumattakaan siitä, miten tärkeää hyvä uni on lapselle.
Sanonpa nyt kuitenkin vielä, että uniongelmat ovat kokonaisten öiden myötä alkaneet helpottaa minullakin. Enää en odottele nukahtamista pikkutunneille ja heräile sen jälkeen harva se hetki.
Tätä lisää! Kuten huutomerkkien määrästä tekstissä varmaan voi jo päätellä.
Ja kiitokset mummille, joka on ollut tässä kaikessa korvaamattoman isona apuna.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti