Lintujen viserrys kuuluu jo!

Säätiedotuksen mukaan tänään taisi olla viimeinen aurinkoinen päivä hetkeen.

Onneksi on tullut ulkoiltua ja nautittua valosta!

Tosin ei tänään, kun oli sen verran kylmä. Huomenna sekin sitten korjaantuu.

Näissä kuvissa ehkä jo vähän hämärtää, mutta ei anneta sen häiritä. Kevättä kohti!

Paikalliset palvelut = +

Viimeksi kirjoitin lapsuudenkotikaupunkini ravintolatarjonnasta.

Tällä kertaa kirjoitan kenkäkaupoista. Niitä on kokonaista kaksi.

Toisessa myydään parhaillaan kaikkia lastenkenkiä 60 prosentin alennuksella.

Tämä ja pojan innokkaat kävelytreenit merkitsivät hyvää hetkeä kenkähankinnalle. Menin liikkeeseen ensiaskelkengät mielessäni, mutta koska niitä ei ollut, tutkailimme muuta tarjontaa.

Ensin katsastettiin talvikengät.

Niiden joukosta sovitukseen valittiin kunnon varrelliset nupukkisöpöläiset. Sopiva koko haettiin vertaamalla sisäpohjallista jalkapohjaan. Sitten avattiin tarrakiinnikkeet apposelleen, työnnettiin ja kihnutettiin. Kihnutettiin ja työnnettiin. Ähistiinkin vähän ja työnnettiin vielä pikkuisen lisää. Muttei saatu jalkaan. Tai pitäisikö sanoa vetkumakaroniin.

Pärjätkäämme siis tämä talvi vielä ilman kenkiä, tai odottakaamme, kunnes poika osaa avittaa touhua vähän itsekin.

Seuraavaksi siirryimme välikausikenkiin. Niistä löytyi sellaiset, jotka saatiin jalkaankin. Kivannäköiset, laadukkaat ja varrettomat. Juuri passelit parin-kolmen kuukauden kuluttua.

Koko 22 ostoskassiin, kiitos!

Katsastimme vielä sandaalitkin. Nahkaiset ja napakantuntuiset 21:set, kiitos!

Reimat ja Bibit

Itsekin löysin mustat, simppelit nahkanilkkurit. Melkein samanlaiset kuin nykyiset ruskeani. Mitäpä sitä hyvää mallia vaihtamaan, eh...

Nyt minulla on kokonaista kahdet talvikengät. Hurjaa.

PS. Ninnille kenkä-terveiset - tässä tuli nyt näitä kokoja :)

20.30 - 9.30

Plus maitotankkaus klo 7.

Siinä pojan viime yö. Jes!

Varsinainen uutinen on kuitenkin se, että öisin ei enää tassutella.

Se on iso askel pienen ihmisen elämässä se!

Päätimme viikonloppuna ryhtyä totuttamaan poikaa siihen, että nukahtaessa (ja yöllä herätessä) aikuinen on kyllä tarvittaessa lähellä ja lohtuna, mutta ei enää koskettamassa. Tähänhän kaikki unikoulut lopulta tähtäävät: lapsen itsenäiseen nukahtamistaitoon.

Nukkumaan käydessä se ei toimi meillä vielä ihan 100-prosenttisesti, mutta kerran-kaksi yöllä havahtuessaan poika ei enää tarvitse taputtelijaa nukahtaakseen uudelleen. Hän hakee unen itsekseen hetken aikaa ähisemällä tai päästämällä pienen itkunpirauksen, siinä kaikki. Ei seisomaan nousemisia tai muuta hulinaa.

Voiton puolella ollaan!

Askel yöimetysten lopettamisesta tassuttelemattomuuteen oli - jälleen kerran - pieni. Kun yöheräämiset oli jo valmiiksi karsittu minimiin, tapahtui totuttelu itsekseen nukahtamiseen melkein kuin itsestään yhdessä, kahdessa yössä. Kaikkiaan koko prosessi vei noin viikon. Enpä olisi aluksi uskonut...

Näin se on mennyt oikeastaan koko unikoulun ajan: ensin sitä pelkää ja tuskastelee edessä olevaa itkua ja hammasten kiristystä, kunnes todellisuus osoittautuu paljon paljon kevyemmäksi.

Suurin askel onkin lopulta ollut toimeen ryhtyminen. Klassista, eikö?

Totuuden nimissä on sanottava, etteivät nuo unet joka yö tämän pituisia ole - lähimainkaan, mutta yksikin tällainen tekee uskomattoman hyvää uniongelmaiselle äidille, joka nauttii aamuloikoilusta. Ja siitä, että herätessä on valoisaa.

Puhumattakaan siitä, miten tärkeää hyvä uni on lapselle.

Sanonpa nyt kuitenkin vielä, että uniongelmat ovat kokonaisten öiden myötä alkaneet helpottaa minullakin. Enää en odottele nukahtamista pikkutunneille ja heräile sen jälkeen harva se hetki.

Tätä lisää! Kuten huutomerkkien määrästä tekstissä varmaan voi jo päätellä.

Ja kiitokset mummille, joka on ollut tässä kaikessa korvaamattoman isona apuna.

Turkkilaisella liharuualla

Lapsuudenkotikaupunkini ravintolatarjonta on laskettavissa kahden käden sormilla (hei, ei sentään yhden!). Aika pikaruokapainotteinenkin se on. Tyypillinen suomalainen pikkukaupunki siis.

Kolme grilliä, pari kebabpaikkaa ja yksi pizzeria. Sekä pari poissaollessani perustettua kiinalaista! Pientä liikettä siinäkin skenessä siis.

Sitten on pari kolme vähän parempaa ala carte -paikkaa.

Sellaiseen me aioimme eilen illalla miehen kanssa, kun kerrankin oli mahdollisuus.

Mutta kuinkas sitten kävikään?

Ensimmäisessä oli yksityistilaisuus.

Toisessa leijui myöhäisillan hulinoiden odotus. Sali ammotti tyhjyyttään, ja keskilattialle oli raivattu tila illan esiintyjää varten. Keittiöstä kuului kuorsausta... No ei sentään, mutta päätimme silti ulkoistaa itsemme ja päästää kokin pälkähästä.

Kolmatta varten olisi tarvinnut startata auto ja ajaa keskustan ulkopuolelle, joten:

Menimme kebabille. Miehelle rulla ja minulle ranskalaisilla.

Kuva

Vatsa tuli täyteen ja hyvää oli. Kahdenkeskistä aikaakin saimme eli tavoite tuli täytetyksi.

Haaveilen aina välillä maalle muutosta. Jos se joskus toteutuisi, olisin varmasti hyvin tyytyväinen ja onnellinen.

Yksi asia, jota voisin silti jäädä kaipaamaan, on isompien kaupunkien ravintolakulttuuri. Mahdollisuus käydä viikonloppuiltaisin syömässä hienostikin. Mikä sen makoisampaa, tässä tavarantäyteisessä maailmassa.

Muualla maailmassa voi olla jopa Michelin tähden ravintola ihan keskellä ei mitään.

Voisikohan Suomessakin?

Terveisiä mummilasta!

Kuten otsikko kertoo, mummilassa ollaan.

Edellisestä käynnistä onkin ehtinyt vierähtää kokonaista kaksi kuukautta ja se on paljon se, vaikka kaukana asutaankin.

Kuluneiden neljän päivän merkkipaaluja ovat olleet:

- Mummin jauhelihakeitto aka aikuisten ruoka. Tarjolla oli sitä (äidin lautasella) ja soseutettua peruna-lihavuokaa (pojalle), ja taiston voitti keitto 2-0. Ihan sellaisenaan, paloina. Maukastahan se tietysti oli ja mikä tärkeintä, samaa kuin muillakin, mutta missä vaiheessa poika on oppinut pureskelemaan niin hyvin? Mama ei tiedä. Vauvanruoan syöminen on kuitenkin tulossa tiensä päähän ihan näillä näppäimillä. Se ei kerta kaikkiaan vaan maistu.

- Veljen tyttären keppihevonen ja isompi leikkihevonen. Niitä on katseltu, ihmetelty ja sanottu "eppa". Heppa!

- Heiluttaminen. Sillä lailla kämmenpuoli itseen päin, sormet heiluen. Sitä poika tekee, kun mummi ja vaari lähtee töihin. Miten ihmeessä näinä päivinä onkaan opittu näin paljon? Enkä vielä ole sanonut sanaakaan seisomisesta ilman tukea...

- Nukkuminen! Poika on viettänyt yöt mummin hoivissa, poissa maitohuuruista, ja se on tehnyt hyvää meille molemmille. Olen nukkunut lähes kokonaisia öitä ensimmäistä kertaa vuoteen, ja pojankin yöheräilyt ovat enää yhden, kahden lyhyen ja tassuttelulla tyyntyvän luokkaa (+ maitotankkaus kello 6, jonka jälkeen unet jatkuvat vielä parisen tuntia). Sanoinkuvaamattoman ihanaa!

 

Iskälle terveisiä!

Juuressa lounaalla

Pikkuherra Pee sai tänään ihka ensimmäisen ravintola-annoksensa ruokaa.

Juurespyrettä tuoreella persiljanoksalla viimeisteltynä!

 

Tarkoituksemme oli tehdä ihan vain pikapyrähdys keskustassa, mutta kun auton takapenkillä nokkaunilla ollut poikanen heräsi sopivaan saumaan, päädyimme ex tempore -lounaalle Juureen.

Aikaisemmin meillä on ollut pojalle ravintolareissuilla omat eväät, paitsi tänään ja kun kokki ystävällisesti lupasi pikkuannoksen jälkikasvullekin, niin mikä jottei. Onhan pikkuherralla ikääkin jo kohta sen verran, että aikuisten ruokiin siirtyminen on muutenkin ajankohtaista.

 

Tilasimme sapaksia, suomalaisia tapaksia. Maa-artisokkakeittoa, kalapuikkoa, papupullaa ja bliniä miehelle ja minulle, ja kuten sanottua, juurespyrettä pojalle. Niin herkullista kuin pyre omaan suuhun olikin, maittoi se pojalle lopulta kokonaiset kaksi lusikallista. Mutta hei - maasta se pienikin ponnistaa! Tämmöisiin herkkuihin täytyy selvästikin ensin vähän totutella.

Ravintolan leipä sen sijaan katosi parempiin suihin hämmästyttävän vikkelästi.

Oli hyvä lounas.

Rullikset on, kaapinovet on, kohta kaikki muukin

Uudessa kodissa on viimeistelty tänään paikkoja. Pikkujuttuja, mutta urakalla.

Ensimmäisenä aamulla saapui puuseppä mittaamaan eteisen kaappien paikat.

Seuraavaksi saapuivat keittiön puuttuvat kaapinovet ja niiden asentaja.

Sitten kävi rullaverhojen asentaja.

Lopuksi tuli remppamies tekemään viimeistelytöitä, jotka jatkuvat vielä huomennakin.

Kun on vauvan kanssa vapaalla, sitä kuvittelee, että kaikki tällaiset pikkujutut olisi hirveän helppoja järjestää. Sen kun vaan vastaa puhelimeen tai viestiin, että joo, paikalla ollaan, tervetuloa. Tai sanoo, että kello sillä ja sillä välillä sopii oikein hyvin.

Mutta sitten on päikkäreitä ja päivärytmi, joka tietenkin muuttuu, on murroksessa tai kääntyy muuten vaan tavallisesta poikkeavaksi, kun sitä pitäisi osata ennustaa.

Tuo tietysti pätee kaikkeen vauvan kanssa tulemiseen ja menemiseen.

Mutta niin se menee. Joskus ollaan jetsulleen ja joskus melkein.

Tänään oltiin jetsulleen kaikessa muussa paitsi rulliksissa. Niiden kanssa sovittiin toimituksesta vasta kolmannella puhelinsoitolla, kun kahdella ensimmäisellä oltiin päikkäreillä.

Ai niin. Eteisen kaapit on luvattu paikoilleen tämän kuun aikana. Täällä alkaa siis olla valmista, kun helmikuussa juhlitaan pojan 1-vuotissynttäreitä! Juhuu!

Sunnuntai Kalliossa

Ja hoodeilla. Merihaassa.

Kävimme aamulla pojan kanssa lääkärissä ensimmäistä kertaa ikinä, ellei neuvolan ikäkausitarkastuksia lasketa. Syynä oli yskä, elämän ensimmäinen sekin.

Viheliäinen vaiva, jonka myötä unikoulu on harakoilla eikä ruokakaan maita. Ja silloin kun maittaisi, se tulee köhimisen mukana ylös.

Mutta yskä oli tosiaankin vain yskä. Virustauti, joka on sairastettava pois. Näin hankitaan vastustuskykyä sen jälkeen, kun äidiltä saadut vasta-aineet eivät enää tehoa, lohdutteli lääkäri.

- - -

Päiväkävely teki terää. Aurinko paistoi siniseltä taivaalta pitkästä pitkästä aikaa. Ihanaa.

Pussimaitoa

Vanha asuntomme on meillä vuokralla vielä tämän kuun. Säilytämme siellä joitakin tavaroitamme, joille ei ole akuuttia tarvetta tai paikkaa uudessa kodissa, ja siivoilemme huoneistoa pikku hiljaa.

Siivoamisen saralla oli tänään vuorossa pakastimen sulatus.

Kapine oli vielä aika täynnä jäistä apetta.

Marjoja, kevätkääryleitä, pyttipannua sekä aimo pussillinen rakkaudella valmistamiani parsakaali-perunasosekuutioita, jotka eivät selvästikään hivelleet pojan makuhermoja siinä vaiheessa, kun ruokavalioon lisättiin kiinteät.

Sitten sieltä löytyi tämä:

Viime keväänä talteen pumpattua maitoa. Yksi pieni minigrippi. Puoli desiä.

Kun maito aikoinaan (eli vihdoin ja viimein pari viikkoa pojan syntymän jälkeen) kunnolla nousi, riitti sitä talteen otettavaksi asti. Tarkoitukseni oli varastoida maitoa satunnaisia menojani ja yösyötöissä vuorottelua varten. Sitä ehtikin kertyä pakastimeen sievoinen määrä.

Poika kuitenkin lakkasi syömästä tuttipullosta varsin pian. Muistaakseni noin viiden viikon ikäisenä. Se ei toisaalta ollut ihme, sillä pulloa käytettiin h-y-v-i-n vähän. Ehkä kerran viikossa. Ruostuvathan ne taidot aikuisellakin, jos niitä lakkaa pitämästä yllä.

Tuoreena äitinä en tietenkään osannut odottaa sellaista (kyllähän nyt joka vauva tuttipullosta juo!), ja vähän pelästyinkin tajutessani, kuinka riippuvainen tuo pieni ihmisolento minusta lopulta olikaan. Mistä se sitten saisi ravintoa, jos minulle tapahtuisi jotakin. Ja niin edelleen.

No - hätä olisi todennäköisesti keksinyt keinot, eikä pullon jääminen muutenkaan juuri muuttanut sitä, miten poika söi ja minä imetin. Sellaista se oli, tiheää tankkaamista tunnin-parin-kolmen välein. Aika aikaansa kutakin. Ihanaa ja ainutlaatuista aikaa.

Se oli joka tapauksessa sen maitopussin - vihoviimeisen - tienpää.

Pakastimen sulatus ja viemäri.

Viikonloppuna olisi ehkä taas aika surauttaa (ja pakastaa) vähän soseita...

Jellyfish disco

Vietimme uudenvuodenpäivää Linnanmäen SeaLifessa suojassa sateelta ja loskalta.

En mennessäni tiennyt, mitä odottaa - lapsen kannalta lähinnä. Arvelin toki, että poika olisi happy camper niin kuin yleensä, mutten voinut tietää, millainen kokemus akvaarioissa uiskentelevien kalojen katseleminen olisi vajaan vuoden ikäiselle vauvalle.

Että huomaisiko se niitä (kaloja) ja olisiko sillä hauskaa.

No - kyllä ja kyllä.

Ihmeteltävää oli juuri sopivasti tällaisen pienen perheen tarpeisiin. Huvin tuplasi se, kun näki, miten innoissaan poika oli kaikesta näkemästään. Kaloista, kauniisti valaistuista akvaarioista, vesiputouksista, sisäänkäynnillä seisseestä sukelluspuku-ukkelista...

Innostuneen sätkinnän ja huhutuksen saivat toisinaan aikaan ihan muutkin kuin vedelliset asiat. Kuten nyt vaikka akvaarioon kiinnitetty huoltokyltti.

Ei, emme ole kasvattaneet poikaa tynnyrissä.

Vierailemme täällä toistekin.

 Jännitys huipussaan

Kiitettävä unikoululainen

Jutustelin taannoin meidän yöheräämisistä ja -syömisistä, ja siitä, että ne tuntuivat olevan pikemminkin lisääntymään kuin vähenemään päin iän karttumisesta huolimatta. Samaan aikaan olin kovin skeptinen minkään sortin unikouluille.

Nyt kuitenkin viimeiset seitsemän yötä meillä on unikouluiltu.

Tai oikeastaan noista seitsemästä yöstä viisi. Kaksi viimeisintä yötä ovat olleet jo ihan kokonaisia! Eivätkä ne muutkaan yöt olleet lopulta mitään kovin kummoisia huuto- tai heräilykonsertteja ihan ensimmäistä lukuun ottamatta. Silloin poika heräsi tunnin välein aika lohduttomana.

Kolmas tai neljäs yö oli myös vähän vaikeampi. Heräämisiä ei ollut enää kovin montaa (ehkä kaksi), mutta uneen takaisin vaipuminen kesti silloin pidempään. Ehkä puolisen tuntia.

Minä olen pysytellyt unikoulun ajan taustalla miehen hoitaessa yöheräilyt ja -rauhoittelut, joihin on käytetty tassuttelutekniikkaa. Ensimmäisen yön nukuin kokonaan eri huoneessa. Tähän päädyttiin kokeneempien vanavedessä: vauvan on helpompi rauhoittua öihinsä, jos maidolta tuoksuva äiti ei ole ihan vieressä.

Olen yllättynyt siitä, miten helposti unikoulu lopulta sujuikaan. Nyt pitänee koputtaa puuta. Tämä on kai se klassinen, jonka melkein jokainen vanhempi unikoulun päätteeksi toteaa. Neuvolan mukaan ainakin.

Tämä ei kuitenkaan ollut ihan ensimmäinen kerta, kun kokeilimme unikoulua. Aloitimme sen kertaalleen silloin, kun viimeksi kirjoitin aiheesta tänne. Silloin koulua kesti 1,5 yötä, ja se oli melkoista hulabaloota se. Koulu päättyi siihen, kun pojalle tuli flunssa.

Viimeisimmän unikoulun toteuttamiseen ajoi se, että oma jaksamiseni alkoi olemaan äärirajoilla. Lisäksi jatkuva yöheräily häiritsi mielestäni jo poikaa itseäänkin. Ne söivät esimerkiksi päiväunia, jotka nyt kokonaisten yöunien kanssa onnistuvat paremmin nekin. Myös ruoka maittaa pojalle ainakin hitusen paremmin, kun yöllinen maidon tankkaaminen on jäänyt.

Oma jaksamiseni ei tunnu vielä parantuneen ihan hirveästi, vaikka olenkin suuresti helpottunut öiden rauhoittumisesta. Kestänee aikansa, että 11 kuukauden univaje ja kaikenlainen muu vauvavuoden mukanaan tuoma väsymys hellittää.

Viimeistään kevät ja luonnonvalon lisääntyminen tehnevät tehtävänsä.

Niitä odotellessa. Ja takapakkeja pelätessä, heh.

Langoilla taas

Vuosi vaihtui blogihiljaisuudessa samoin kuin pari edeltävää viikkoakin.

Asialle on kyllä selitys. Me ollaan nyt nimittäin muutettu. Viimeinkin!

Eikä täällä uudessa kodissa ole vielä nettiä hitaahkoa 3G-korttia lukuun ottamatta.

Kiirettä on tietysti pitänyt muutenkin. Siivoilemisessa, järjestelemisessä ja sen sellaisessa. Remonttihässäkän jälkeen uskoin muuton todeksi vasta, kun tavarat oli kannettu sisään. Näin siksi, että kaikesta risk managementista huolimatta meidän projektissa puhalsi vahva vastatuuli.

Ei lopputuloksen laadussa, mutta muuten.

Aikarajat paukkuivat joka ikinen kerta.

(Keittiö)toimituksista puuttui tavaraa, jota sai odotella viikkotolkulla.

Yksinkertaisimpiakin työvaiheita oli valvottava, jotta voitiin varmistua siitä, että lopputulos on halutunlainen. Useasti ei ollut, ja sitten purettiin ja tehtiin uusiksi.

Niin - joko me oltiin harvinaisen huono-onnisia tai sitten rakennusala on ihan niin villi ja leväperäinen kuin kaikkialta ympäriltäkin kuulee.

Mutta se on nyt taakse jäänyt elämää (paria jälkitoimituksen jälkitoimituksena saapuvaa keittiöjuttua lukuun ottamatta, haha).

- - -

Jouluaatto oli toinen kokonainen päivämme uudessa kodissa, ja ensimmäinen ikinä, jonka vietimme ihan vain oman perheen kesken. Joulupöydässä oli laatikoita, lihapullia ja jälkiruoaksi suklaafondantteja ja vaniljajäätelöä. Vähän vaatimattomampi sortimentti kuin isovanhempien luona olisi ollut, mutta maukasta yhtä kaikki.

Poika oli lahjoista ymmällään, vaikka niitä tulikin mukavan sopusuhtainen määrä. Parasta pienelle selluloosatoosallemme taisivat olla lahjapaperit ja -nauhat. Paketeista paljastuneet tavarat löysivät kuitenkin nopeasti tiensä leikkeihin - joko aiotussa tai muussa funktiossa:

Toiko se pukki parkkitalon vai kiipeilytelineen?

Uusi vuosi, uudet kujeet!