Totta puhuakseni olin jo hiljaa mielessäni ihmetellytkin, milloin kuukausien valvominen alkaisi silmäpussien lisäksi näkyä yleisempänäkin väsymyksenä. Salaa tietenkin toivoin, ettei se alkaisi. Mutta alkoihan se.
Nukkuisin mielelläni kokonaisia tai edes vähän kokonaisempia öitä.
Meidän unihistoria, mitenhän siitä tuli tällainen.
Ennen pojan syntymää ajattelin, että unista tuskin tulisi ongelmaa.
Ensimmäiset kuukaudet vauvan kanssa piti tietenkin olla valmis imettämään mihin vuorokauden aikaan tahansa. Se kuului asiaan, ja olin kaikesta huolimatta sitä mieltä, että meidän pikkuinen osaa nukkua. Poika nukahti illalla helposti ja oli yöllä unessa aina, kun ei syönyt. Näin on oikeastaan edelleen, mutta ne syömiset... Niistä pitäisi alkaa päästä pikku hiljaa irti.
Alkuun ajattelin, että yösyömiset ja -heräämiset vähenisivät ajan kanssa ihan luonnostaan. Viimeistään kuuden kuukauden kultaisessa iässä otaksuin, että yöt olisivat kokonaisia korkeintaan yhtä aamuyön imetystä lukuun ottamatta.
Mutta eihän siinä niin käynyt.
Pisimpiä yhtämittaisia pötköjä poika nukkui 3-4 kuukautisena. Pisin unijakso yötä kohden oli silloin nelisen tuntia. Siitä unijaksot ovat vain lyhentyneet. Nyt pisin unijakso on parisen tuntia, ja sellainen osuu yleensä yöhön vain kertaalleen.
Luulen, että heräämisissä on kyse enemmän tavasta kuin mistään muusta; nälästä tai sen sellaisesta, koska rauhoittumiseen tarvittavan imemisen ei tarvitse olla mitenkään aktiivista. Toisinaan ihan pelkkä pieni nypyttäminen riittää. Havahduttuaan poika ei vain osaa nukahtaa uudelleen ilman rintaa.
Ei, vaikka olen opettanut hänet unille käydessä siihen, että rinnan sijasta nukahdetaan omaan sänkyyn.
Korkeintaan ihan ensimmäisestä heräämisestä voidaan selvitä pelkällä pepun taputtelulla. Sen jälkeen nostan pojan viereeni, ja loppuyö nukutaan perhepedissä.
Joten ei kai tähän auta muu kuin unikoulu.
Neuvolassa suosittelivat sitä jo 8-kuukautistarkastuksessa, mutta silloin vielä ajattelin, että yöt paranevat itsestään tai että jaksan vähillä unilla joka tapauksessa.
Unikoulusta päästäänkin siihen, että onko kukaan koskaan saanut tassukoulua toimimaan?
Sillä lailla oikeaoppisesti siis?
Että itku oikeasti tyyntyy ja lakkaa niitä askelia käyttämällä, ja viimeistään sylistä voi sänkyyn laskea tyyntyneen tenavan? Toki se vaatii kierroksia kierrosten perään, mutta noin periaatteessa?
En nimittäin jaksa uskoa, että se toimii. Ei ilman huutoa ainakaan. Kokeiltu on, vähän. Huuto eskaloituu jo minuutissa 1000 desibelin karjunnaksi, jos sängyssä vain silitellään ja taputellaan eikä oteta syliin. Ja sitten, kun otetaan syliin, huuto kyllä rauhoittuu ja loppuu, mutta sillä sekunnilla, kun laskeutuminen sänkyy alkaa, alkaa myös 1000 desibelin huuto.
Ja huuto on se, mitä pelkään yli kaiken. Ihan vain siitä syystä, että sen sanotaan olevan niin traumatisoivaa. Toisaalta - on kai luotettava siihen, että läheisyys helpottaa. Että kunhan lasta ei jätä yksin huutamaan, ei traumaakaan synny. Silti: unikoulussa tulee olemaan melkoisia öitä, jos siihen ryhtyy.
Olen viime päivät googlannut aiheesta sen, minkä olen ehtinyt. Ennen toimenpiteisiin ryhtymistä ajattelin hankkia edellisvuonna ilmestyneen Unihiekkaa etsimässä -kirjan. Se on saanut paljon kehuja monipuolisuudestaan ja maalaisjärkisyydestään.
Ehkä sen luettuani voin vähän paremmilla mielin päättää, ryhdytäänkö tässä unikouluun vai ei.
Kohtalotovereita?
Nukkuisin mielelläni kokonaisia tai edes vähän kokonaisempia öitä.
Meidän unihistoria, mitenhän siitä tuli tällainen.
Ennen pojan syntymää ajattelin, että unista tuskin tulisi ongelmaa.
Ensimmäiset kuukaudet vauvan kanssa piti tietenkin olla valmis imettämään mihin vuorokauden aikaan tahansa. Se kuului asiaan, ja olin kaikesta huolimatta sitä mieltä, että meidän pikkuinen osaa nukkua. Poika nukahti illalla helposti ja oli yöllä unessa aina, kun ei syönyt. Näin on oikeastaan edelleen, mutta ne syömiset... Niistä pitäisi alkaa päästä pikku hiljaa irti.
Alkuun ajattelin, että yösyömiset ja -heräämiset vähenisivät ajan kanssa ihan luonnostaan. Viimeistään kuuden kuukauden kultaisessa iässä otaksuin, että yöt olisivat kokonaisia korkeintaan yhtä aamuyön imetystä lukuun ottamatta.
Mutta eihän siinä niin käynyt.
Pisimpiä yhtämittaisia pötköjä poika nukkui 3-4 kuukautisena. Pisin unijakso yötä kohden oli silloin nelisen tuntia. Siitä unijaksot ovat vain lyhentyneet. Nyt pisin unijakso on parisen tuntia, ja sellainen osuu yleensä yöhön vain kertaalleen.
Luulen, että heräämisissä on kyse enemmän tavasta kuin mistään muusta; nälästä tai sen sellaisesta, koska rauhoittumiseen tarvittavan imemisen ei tarvitse olla mitenkään aktiivista. Toisinaan ihan pelkkä pieni nypyttäminen riittää. Havahduttuaan poika ei vain osaa nukahtaa uudelleen ilman rintaa.
Ei, vaikka olen opettanut hänet unille käydessä siihen, että rinnan sijasta nukahdetaan omaan sänkyyn.
Korkeintaan ihan ensimmäisestä heräämisestä voidaan selvitä pelkällä pepun taputtelulla. Sen jälkeen nostan pojan viereeni, ja loppuyö nukutaan perhepedissä.
Joten ei kai tähän auta muu kuin unikoulu.
Neuvolassa suosittelivat sitä jo 8-kuukautistarkastuksessa, mutta silloin vielä ajattelin, että yöt paranevat itsestään tai että jaksan vähillä unilla joka tapauksessa.
Unikoulusta päästäänkin siihen, että onko kukaan koskaan saanut tassukoulua toimimaan?
Sillä lailla oikeaoppisesti siis?
Että itku oikeasti tyyntyy ja lakkaa niitä askelia käyttämällä, ja viimeistään sylistä voi sänkyyn laskea tyyntyneen tenavan? Toki se vaatii kierroksia kierrosten perään, mutta noin periaatteessa?
En nimittäin jaksa uskoa, että se toimii. Ei ilman huutoa ainakaan. Kokeiltu on, vähän. Huuto eskaloituu jo minuutissa 1000 desibelin karjunnaksi, jos sängyssä vain silitellään ja taputellaan eikä oteta syliin. Ja sitten, kun otetaan syliin, huuto kyllä rauhoittuu ja loppuu, mutta sillä sekunnilla, kun laskeutuminen sänkyy alkaa, alkaa myös 1000 desibelin huuto.
Ja huuto on se, mitä pelkään yli kaiken. Ihan vain siitä syystä, että sen sanotaan olevan niin traumatisoivaa. Toisaalta - on kai luotettava siihen, että läheisyys helpottaa. Että kunhan lasta ei jätä yksin huutamaan, ei traumaakaan synny. Silti: unikoulussa tulee olemaan melkoisia öitä, jos siihen ryhtyy.
Olen viime päivät googlannut aiheesta sen, minkä olen ehtinyt. Ennen toimenpiteisiin ryhtymistä ajattelin hankkia edellisvuonna ilmestyneen Unihiekkaa etsimässä -kirjan. Se on saanut paljon kehuja monipuolisuudestaan ja maalaisjärkisyydestään.
Ehkä sen luettuani voin vähän paremmilla mielin päättää, ryhdytäänkö tässä unikouluun vai ei.
Kohtalotovereita?
Tsempit sinne! En taida kuulua kohtalotovereihin (ainakaan toistaiseksi), koska meillä poika ei ole koskaan vaatinut minkäänlaista nukuttamista illalla tai yöllä. Sen kun vaan laittaa omaan sänkyyn, niin hän juttelee siellä vähän aikaa itsekseen ja nukahtaa. Nyt 3 kuukauden iässä hän nukkuu myös 4-8 tunnin pätkiä yöllä ilman mitään unikouluja (joskus vielä 3 tunnin pätkiä, mutta alkaa olla harvinaisempaa). Sainpa kuulostamaan helpolta, mutta kaikilla on varmasti omat haasteensa, niin meilläkin! Meillähän imetys on ollut todella vaikeaa.
VastaaPoistaOi, kuulostaa ihanalta nuo jopa 8 tunnin yhtämittaiset yöunet! Ja se, että poikasi osaa nukahtaa sänkyynsä itsekseen. Se on tosi arvokasta!
PoistaJos nyt saisin tehdä jotakin toisin, opettaisin pojan nukahtamaan itsekseen omaan sänkyynsä ihan pienestä ja erottaisin illan viimeisen imetyksen nukkumaanmenosta selvemmin. Silloin alkuun en vain jotenkin "osannut" tehdä niin, mikä tässä vaiheessa tuntuu ihan hölmöltä.
Mutta noinhan se on, että kaikilla on omat haasteensa. Tuosta imetyksestä saan sitten puolestani olla iloinen, mutta kokemuksesta tiedän, että esim. maidon nouseminen voi ottaa aikansa ja oikean imemisotteen löytyminen myös (meillä auttoi rintakumi). Toivottavasti teilläkin imetys vielä lähtee sujumaan, jos koet sen tärkeäksi!