Töitä ja murua rinnan alle

Kävin tänään työkavereiden kanssa joululounaalla. Sellaisella perinteeksi muodostuneella syyskauden päättäjäisaterialla. Tai joulunaloitusaterialla. Kummin vain.

Tällä kertaa olimme Töölönrannassa.

Minusta se on kiva ravintola. Kaunis miljöö ja maittavat menut eikä tämä päivä tehnyt poikkeusta. Söin pääruoaksi merilohta sahramirisotolla ja tykkäsin.

 

Siellä se ravintola jossakin siintää. Vasemmalla kuvan ulkopuolella, ha.

Kaikkein mukavinta oli kuitenkin nähdä koko porukka.

Tuntuu oudolta, että olen ollut pois töistä kohta jo melkein vuoden, ja jatkan vielä hoitovapaalla ainakin syyskuun alkuun. Kulunut aika ei tunnu yhtään noin pitkältä. Oikeastaan ainoa asia, josta ajan kulumisen huomaa, on pojan kasvaminen. Muuten voisin luulla jääneeni äitiysvapaalle vasta eilen.

Kumma juttu.

Osa minusta kaipaa jo takaisin töihin. Aikuisten maailmaan, aivonystyröitä rassaamaan, tienaamaankin. Toinen osa haluaa hoitaa poikaa kotona vielä ainakin siihen asti, kun vauvasta on tullut taapero ja jotenkin pärjäävämpi. Kahdella jalalla tukevasti kulkeva ja pikkuisen jo puhuvakin vesseli noin alkajaisiksi.

Olen siitä onnellisessa asemassa, että työpaikallani voi työskennellä melko joustavasti osa-aikaisesti tai tuntityöläisenä. Jotkut työtehtävistä luonnistuvat myös mainiosti etänä. Niinpä olenkin keskustellut mahdollisuudesta osittaiseen töihin palaamiseen jo keväällä.

Oi, se olisi hurjan kivaa!

Sitä varten tarvitsemme kuitenkin hyvän lastenhoitajan kotiin päivänä parina viikossa.

Lähipiirissämme on vastaavasta tai ainakin tuosta kotihoitajasta hyviä esimerkkejä, joten eiköhän se onnistu. Ensin on vain löydettävä se hoitaja.

Kahvakuulailua vauvatyyliin

Tiedättekö, kun lapsille välillä sanotaan tai ainakin omassa nuoruudessani sanottiin, että nyt et oikein taida tietää omia voimiasi?

Noin sanottiin esimerkiksi painileikkien yllyttyä liian rajuiksi.

Tuo lause on viime aikoina palannut mieleeni useasti. Viimeksi eilen, kun meille hankittiin pari kahvakuulaa. 12 ja 16 kiloiset.

Kaikki uusi (ja potentiaalisesti vaarallinen) vetää poikaa puoleensa magneetin lailla. Niin myös nuo kahvakuulat.

Luulin kuulissa olevan sen verran ytyä, ettei niitä ihan helpolla hetkautettaisi. Kummallakin kun on elopainoakin enemmän kuin pojalla.

Olin syvästi väärässä.

Molempiin poika tarttuu kaksin käsin, yksikin kyllä riittää, puristaa kahvaa rystyset valkoisina ja alkaa keikuttaa punnusta edes takaisin. Tahdilla, joka muistuttaa satasen huippusprintterin siksakkausta tai jotakin vastaavaa.

Touhussa on tietenkin riski, että jossain kohtaa kuula kellahtaa kumoon ja jättää alleen pienen varpaan, sormen tai kokonaisen jalan.

Eli pois. Piiloon mokomat kuulat.

Mutta silti: jos aikuisilla olisi vastaavat voimat ja kestävyys, niin... No, en tiedä.

Ainakin olisin melkoinen kantoapu muutoissa! Muutto, muutto, muutto - tule jo.

Kuulailua kansallishenkisessä pukineessa

Firman perhejoulu

Eilen vietettiin miehen työpaikan joulujuhlaa lapsiperheille. Ohjelmassa oli temppurataa, askartelua, piparien koristelua, ruokailua ja tietenkin myös joulupukki.

Vuosi lisää ikää pojalle ja veikkaan, että partasuu ja muut aktiviteetit kiinnostavat selvästi enemmän. Nyt hauskinta oli tervetulotoivotukseksi saatujen poronsarvien imeskely ja yleinen paikkojen ihmettely.

Mmm, poronsarvea!

Kun mies vipelsi pojan kanssa toisaalla, parkkeerasin piparipöydän ääreen ja uppouduin ranskanpastillien, sokerikuorrutteiden ja nonparellien maailmaan. Koristelin kokonaista neljä piparkakkua. Ihan rauhassa alusta loppuun. Jos sallitte, silmäpussini pienenivät siltä istumalta 0,2 desilitraa. Niin kullanarvoinen kuin tuo pieni puntissaroikkujani onkin.

Nyt piparit tuoksuvat paperipussissaan keittiönpöydällä.

Viikko enää ja ollaan jo aatonaatonaatossa.

Pöksyt

Funky pantsit. Kotiutin sellaiset Me&I:n kauden päätösalesta mietittyäni ensin muutamaan otteeseen syksyn mittaan, että tuollaiset voisi olla kivat.

Hain paketin postista tänään.

Kerroin miehellekin, että nyt on taloudessa yhdet uudet housut.

Miestä kiinnosti, että millaiset.

"No sellaiset ihanat. Beiget ja trikoiset. Näytänkö?"

"Näytä vaan."

Kipaisen pukuhuoneen puolella ja palaan parin piruetin kera takaisin.

"Onko nuo jotkut alushousut vai?"

Thnx.

Uusi hankintani - taskuilla varustetut pitkät kalsarit

 

Ps. Tykkään mä niistä silti.

Pomeranssi, neilikka ja inkivääri

12.12.12

Tällaisena päivänä pitäisi kaiketi tehdä jotakin tavallisuudesta poikkeavaa.

Syntyä tai mennä vaikka naimisiin.

Me maistettiin ensimmäistä kertaa elämässä taatelikakkua.

Tai poika maistoi. Äiti oli sentään saanut vastaavan nautinnon joskus aikaisemminkin.

Ei me silti ihan hurjiksi heittäydytty.

Olisi kyllä voitu, sen verran herkulta tuo jouluinen maustekakku vaikutti.

Teelusikallinen muutamana suupalana. Se oli sellainen aloittelijan annos.

Kiitokset kestittäjälle!

 
Kuva

Rikkarallia

Siivosimme viikonloppuna tulevaa muuttoamme varten.

Enimmäkseen karsinta-mielessä: mitä otetaan ja mitä jätetään. Kohteena oli lähinnä paperitavaraosasto. Kirjat, lehdet, työpöydälle ajelehtimaan jääneet paperit.

Tavarasta luopuminen on tullut minulle vuosien mittaan helpommaksi ja helpommaksi.

En kaipaa ympärilleni kovasti asioita, mutten silti kykenisi 100 tavaraa -ideologian noudattajaksikaan. Onnittelut niille, jotka siihen pystyvät.

Sellainen tilanne olisi kuitenkin ihanteellinen, jossa kodin pinnat, kaapit ja komerot pysyisivät aina tyhjänä asioista, joilla on vain tapana jäädä lojumaan. Aina. Toiveajattelua.

Joka tapauksessa. Oli joitakin asioita, joista luopuminen kirpaisi hiukan. Kummallisia asioita, pieniä asioita.

Kuten vaikka äitiysneuvolasta saatu Vau-kirjanen. Sitä luettiin odotusaikana tiuhaan! Tarkistin joka viikko moneen kertaan, mitä sikiön kehityksessä milloinkin oli määrä tapahtua. Mutta en koskaan etukäteen. Taikauskoinenkin vielä.

Tai opiskeluaikaiset kalenterit. Pienten päivittäisten merkintöjensä vuoksi ne ovat ihan kauhean tärkeitä.

Esimerkiksi 22.12.2003 olen kirjoittanut lähteneeni junalla vanhempieni luokse joulunviettoon klo 10.04. Perillä olen ollut kaksi tuntia aikataulusta myöhässä, ja kalenterissa lukee siinä kohdalla, että lumimyräkkä.

Haha, oli niitä rautateiden kauhuja jo kymmenen vuotta sittenkin!

Tai kai niitä on ollut aina, historia vain unohtaa itsensä.

Arvatkaa, kummat jutut - Vau-kirjanen vai kalenterit - odottavat vielä ehkä-pinossa?

Tai älkää arvatko. En kuitenkaan kehtaa kertoa.

Kukkelikuu

Haha, juuri kun pääsin sanomasta, ettei meillä kukuta öisin, niin sittenpä kukuttiin.

Poika nousi aamuyöllä istuskelemaan, alkoi tuijotella ikkunaa, puhua pölistä ja tuhahdella itsekseen.

Ikkunassa on jotakin tosi vangitsevaa nyt, kun sieltä - suljettujen sälekaihtimien takaa - kajastaa lumen ja kaupungin keinovalon kajo. Sellainen kellanoranssi. Ihan erilainen kuin lumettoman ympäristön kajo, mikäli sellaista ylipäätään edes on.

Istuskelua kesti aikansa, kunnes alkoi konttailu parisängyn reunalle. Riskialtista puuhaa aikani seurailtuani nostin pikkumiehen pinnasänkyynsä seisoskelemaan. Yöllinen reippailuhetki kesti kaikkiaan ehkä reilun tunnin verran, kunnes poika nukahti uudelleen. Rinnalle. Kuten tavallista.

Ehkä uusien taitojen - kävelyn, puhumisen ja sen sellaisen - oppiminen tulee uniinkin ja herättää.

Noh, mene ja tiedä.

Huomenna onneksi on lauantai, ja saan silloin ehkä nukkua aamulla vähän pidempään. Jee!

Väsymystä ilmassa

Totta puhuakseni olin jo hiljaa mielessäni ihmetellytkin, milloin kuukausien valvominen alkaisi silmäpussien lisäksi näkyä yleisempänäkin väsymyksenä. Salaa tietenkin toivoin, ettei se alkaisi. Mutta alkoihan se.

Nukkuisin mielelläni kokonaisia tai edes vähän kokonaisempia öitä.

Meidän unihistoria, mitenhän siitä tuli tällainen.

Ennen pojan syntymää ajattelin, että unista tuskin tulisi ongelmaa.

Ensimmäiset kuukaudet vauvan kanssa piti tietenkin olla valmis imettämään mihin vuorokauden aikaan tahansa. Se kuului asiaan, ja olin kaikesta huolimatta sitä mieltä, että meidän pikkuinen osaa nukkua. Poika nukahti illalla helposti ja oli yöllä unessa aina, kun ei syönyt. Näin on oikeastaan edelleen, mutta ne syömiset... Niistä pitäisi alkaa päästä pikku hiljaa irti.

Alkuun ajattelin, että yösyömiset ja -heräämiset vähenisivät ajan kanssa ihan luonnostaan. Viimeistään kuuden kuukauden kultaisessa iässä otaksuin, että yöt olisivat kokonaisia korkeintaan yhtä aamuyön imetystä lukuun ottamatta.

Mutta eihän siinä niin käynyt.

Pisimpiä yhtämittaisia pötköjä poika nukkui 3-4 kuukautisena. Pisin unijakso yötä kohden oli silloin nelisen tuntia. Siitä unijaksot ovat vain lyhentyneet. Nyt pisin unijakso on parisen tuntia, ja sellainen osuu yleensä yöhön vain kertaalleen.

Luulen, että heräämisissä on kyse enemmän tavasta kuin mistään muusta; nälästä tai sen sellaisesta, koska rauhoittumiseen tarvittavan imemisen ei tarvitse olla mitenkään aktiivista. Toisinaan ihan pelkkä pieni nypyttäminen riittää. Havahduttuaan poika ei vain osaa nukahtaa uudelleen ilman rintaa.

Ei, vaikka olen opettanut hänet unille käydessä siihen, että rinnan sijasta nukahdetaan omaan sänkyyn.

Korkeintaan ihan ensimmäisestä heräämisestä voidaan selvitä pelkällä pepun taputtelulla. Sen jälkeen nostan pojan viereeni, ja loppuyö nukutaan perhepedissä.

Joten ei kai tähän auta muu kuin unikoulu.

Neuvolassa suosittelivat sitä jo 8-kuukautistarkastuksessa, mutta silloin vielä ajattelin, että yöt paranevat itsestään tai että jaksan vähillä unilla joka tapauksessa.

Unikoulusta päästäänkin siihen, että onko kukaan koskaan saanut tassukoulua toimimaan?

Sillä lailla oikeaoppisesti siis?

Että itku oikeasti tyyntyy ja lakkaa niitä askelia käyttämällä, ja viimeistään sylistä voi sänkyyn laskea tyyntyneen tenavan? Toki se vaatii kierroksia kierrosten perään, mutta noin periaatteessa?

En nimittäin jaksa uskoa, että se toimii. Ei ilman huutoa ainakaan. Kokeiltu on, vähän. Huuto eskaloituu jo minuutissa 1000 desibelin karjunnaksi, jos sängyssä vain silitellään ja taputellaan eikä oteta syliin. Ja sitten, kun otetaan syliin, huuto kyllä rauhoittuu ja loppuu, mutta sillä sekunnilla, kun laskeutuminen sänkyy alkaa, alkaa myös 1000 desibelin huuto.

Ja huuto on se, mitä pelkään yli kaiken. Ihan vain siitä syystä, että sen sanotaan olevan niin traumatisoivaa. Toisaalta - on kai luotettava siihen, että läheisyys helpottaa. Että kunhan lasta ei jätä yksin huutamaan, ei traumaakaan synny. Silti: unikoulussa tulee olemaan melkoisia öitä, jos siihen ryhtyy.

Olen viime päivät googlannut aiheesta sen, minkä olen ehtinyt. Ennen toimenpiteisiin ryhtymistä ajattelin hankkia edellisvuonna ilmestyneen Unihiekkaa etsimässä -kirjan. Se on saanut paljon kehuja monipuolisuudestaan ja maalaisjärkisyydestään.

Ehkä sen luettuani voin vähän paremmilla mielin päättää, ryhdytäänkö tässä unikouluun vai ei.

Kohtalotovereita?

Pedaalit rokkaa

Tänään oli syyskauden viimeinen muskari. Listalla oli joululauluja: Soihdut sammuuta, Petteri Punakuonoa, Tonttujen jouluyötä ja sen sellaista. Mahtui joukkoon niitä tavallisiakin: Pikkuisia kultakaloja, Metrolla mummolaan matkaamista ja niin edelleen.

Taitaa vain olla niin, että laulut ja leikit kiinnostavat tällä hetkellä enemmän äitiä kuin poikaa.

Muskariharrastuksen alussa pikkumies malttoi seurata koko puolituntisen sylistä. Sitten oltiin vähän kerrassaan hetki lattialla. Viimeksi oltiin jo koko muskari itsekseen patjan päällä, mutta lähellä äitiä kuitenkin. Paitsi silloin, kun piti vähän käydä näpertelemässä vetäjän hienoja, punaisia Birkenstockeja.

Tänäänkin tohvelit oli aika hip ja pop.

Muttei sitten kuitenkaan yhtä hip ja pop kuin pianon pedaalit. Ai että niitä oli kiva vatkata ylös ja alas ja sivulta toiselle. Ja maistaakin tietty!

Siellä me sitten kykytettiin. Pianon alla melkein koko muskari, äiti ja poika.

Pakkaspäivä kaupungilla

Muhvi tositoimissa

Lähdimme tänään koko perheen voimin päiväkävelylle keskustaan. Eilen hankittu muhvi pääsi myös mukaan ja arvoiseensa testiin. Pakkasta oli rapsakat ja juuri sopivat 10 astetta.

Puuhka eristi lämmön hyvin. Miehellä ei ollut sen sisässä hansikkaita lainkaan, ja itsekin ajattelin jatkossa ottaa mukaan korkeintaan jotkut ohuet sormikkaat, kynsikkäät tai ranteenlämmittimet hihansuuta tiivistämään.

Kun pakkasta on enemmän, voinee hanskoja paksuntaa, mutta en usko kämmenten palelevan tämän sisässä kovinkaan helposti - jos lainkaan. Aika passeli hankinta talviolosuhteisiin! 

Keskusta ja varsinkin nämä vanhemmat korttelit ovat talvivalaistuksessaan ihanan tunnelmallisia. Saavat odottamaan joulua ja tietysti tuovat piristystä pimeyteen ihan muutenkin. Kuva kertoo tässä tapauksessa niin paljon vähemmän kuin paikalla oleminen, mutta näkymä Kauppatorilta Senaatintorille oli kaunis. Niin kaunis.

 

Nyt väsyttää hurjasti, eli iltapesujen ja iltapalojen kautta nukkumaan. Hyvää yötä!

On lunta tulvillaan...

Eilen pyrytti niin, että ikkunasta näkyi suurimman osan aikaa pelkkää valkoista vaakapyörrettä. Tänäänkin pyrytti vielä aamusta, muttei ihan yhtä paljon. Talvi tuli kuitenkin kerta heitolla. Taas. Ihan kuten sillä on viime vuosina ollut tapana.

En voi sanoa, että supertykkäisin.

Voisin vallan hyvin elää talvet ilman lunta. Tai ainakin ilman näitä superpyryjä ja niistä seuraavia kinoksia, jotka saavat olon tuntumaan siltä kuin olisi saarroksissa. Tai niitä myrskytuulia, jotka meinaavat kaataa laivoja, katkovat sähköjä ja lennättävät kauppareissulla vastaantulijan pipon päästä. Enkä saanut sitä edes kiinni.

Tänään kaivoimme auton kinoksesta ja lähdimme ostoskeskukseen. Matkalla - ihan rauhallisella keskusta-alueella - edellämme ajanut auto pyörähti 180 astetta sivuttain tielle. Jos heittäytyisin hankalaksi, siinä olisi yksi syy lisää olla tykkäämättä lumesta. Mutta en heittäydy.

Onneksi liikennettä oli vähän, kaikkien vauhti hiljainen eikä kenellekään käynyt kuinkaan.

- - -

Ostoskeskuksesta hankimme lähinnä vauvaswägää!

Kuten uuden verhon pojan rattaisiin. Dookyn. Edellisemme koki syyskuussa kovia lentokoneen ruumassa, ja on sen jälkeen ollut kyllä käytössä, mutta näkynä vähemmän kaunis eikä ehkä kovin käytännöllinenkään. Siinä on keskellä reikä ja kiinnitysrenkaat vähän niin ja näin. Opetus: irrota aina tällaiset lisukkeet, kun pakkaat vaunut lentomatkalle.

Toinen tarvikehankintamme oli rattaiden työntöaisaan kiinnitettävä muhvi. Mies ehdotti moisen hankkimista jo viime talvena, mutten jostain hormonaalisesta? syystä palellut silloin lainkaan enkä osannut kaivata lisälämmikettä vaunulenkeilleni. Kuluneena syksynä kädet ovat olleet aisalla jo moneen kertaan aivan eri mieltä, joten tuskin maltan odottaa pääseväni testaamaan muhvia kunnon pakkasilla!

Lelujakin hankimme. Niitä ei olisi välttämättä tarvittu, mutta... Käymme lastentarvikeliikkeissä niin harvoin, että olimme alttiita houkutuksille, ha.

Poika sai Sophie le Giraffen kumipallopakkauksen, koska tykkää pallotella ja laittaa asioita suuhunsa. Näillä käy kumpikin.

Kokonaan uusi tuttavuus olivat Tolon lelut. Liikkeessä oli vapaasti leikittävinä merkin junarata ja samaan sarjaan kuuluvia erilaisia ukkeleita, joista yhden annoimme pojalle tutkailtavaksi. Poika tykkäsi, ja meistäkin lelut vaikuttivat mukavilta ja laadukkailta, joten ostimme lippispäisen avoautoilijan kotiin viemisiksi. Nähtäväksi jää, laitammeko lelun joulupakettiin vai saako poika sen jo aiemmin.

Kohta laitetaan uuniin pari pellillistä chocolate chip cookieseja ja sitten nautitaan!

Hyvää lauantai-illanjatkoa!