Pääsiäispiparit

Näin (ja maistoin) parisen viikkoa sitten yhden paremmanpuoleisen harrastelijaleipurin kauniiksi koristelemia keltaisia tipupipareita. Niistä innostuneena päätin kokeilla samankaltaisella reseptillä itsekin, mutta hiukan pienemmällä taiteellisella kunnianhimolla.

Pipareiden askartelemisessa oli mukavaa pääsiäisen tunnelmaa. Juuri sellaista, jota olin kaivannutkin. Tein taikinan viikko sitten lauantaina ja paistoin piparit sunnuntaina. Käytin vain puolet taikinasta, mutta siitäkin tuli niin reilu määrä (30-40 kpl), että oikeastaan taikinaa olisi voinut kokonaisuudessaankin tehdä vain sen verran. Toinen puolikas taikinasta odottaa seuraavaa leivontakertaa nyt pakastimessa, mikä on tietysti ihan käypä ratkaisu sekin.

Koristelin piparit alkuviikosta. Ne ovat säilyvää sorttia, joten tällainen jaksottaminen onnistuu erinomaisesti ja käy tietysti kuin nenä päähän tilanteeseen, jossa ei ole mahdollista uppoutua pitkäksi aikaa yhteen toimintoon, koska jälkikasvu. Otaksuin kuorruttamisen olevan projektin aikaavievin vaihe, joten tein kuorrutteesta tosi tosi löysää niin, ettei se varmastikaan olisi jähmettynyt ennen aikojaan mittavienkaan viihdytysoheistoimintojen ja punttirutistusten aikana. Erityislöysennykset eivät kuitenkaan olisi olleet tarpeen, sillä herra X vietti koko hela hoidon tutkiskellen (rusina)kaappia. Toisinaan näinkin, jipijee.

Seuraavalla kerralla aion kuitenkin tehdä tuhdimpaa kuorrutetta, sillä kuivuessaan tämä löysempi muodostaa läpikuultavamman ja siten silmääni vähemmän miellyttävän pinnan kuin jäykkä.

Pohjana pipareissa on perinteinen piparkakkutaikina, mutta vaalealla siirapilla ja ilman joulumausteita. Taikinaa voi lisäksi höystää raastetulla sitruunankuorella. Kuorrutteena käytin pikeeriä eli munanvalkuaisen, tomusokerin ja sitruunamehun sekoitusta, johon löytyy hyvä ohje esimerkiksi Kinuskikissalta.

Piparitaikina 

2 dl vaaleaa siirappia
2 dl sokeria
300 g voita
2 munaa
1 dl kermaa
2-3 tl soodaa
11-12 dl vehnäjauhoja
(raastettua sitruunankuorta)

Pinnalle
Keltaisella elintarvikevärillä värjättyä pikeeriä (ks. tasainen, peittävä pinta)
Aurinkoströsseleitä

Kiehauta siirappi, sokeri ja raastettu sitruunankuori. Lisää kuumaan seokseen rasva ja anna sen sulaa välillä sekoittaen. Vatkaa jäähtyneeseen seokseen munat, kerma ja vehnäjauhot, joihin sooda on sekoitettu. Laita taikina jääkaappiin jähmettymään esim. yön yli.

Kauli taikina ohueksi levyksi jauhotetulla pöydällä. Ota taikinasta haluamillasi muoteilla piparkakkuja pellille leivinpaperin päälle. Paista 200-asteisen uunin keskitasolla 6-8 min paksuudesta riippuen.

Kuorruta jäähtyneet piparit pikeerillä, ja ripottele päälle strösseleitä ennen kuin pikeeri ehtii kuivua.

Toisenlainen muskari

Kotona Helsingissä käymme kaupungin järjestämässä muskarissa leikkipuistossa.

Mummilassa meillä on mahdollisuus käydä opiston muskarissa vanhainkodilla.

Leikkipuistossa käy pääasiassa lapsia äitiensä ja isiensä, joskus isovanhempiensa kanssa. Vanhainkodin muskari on suunnattu lapsien ja heidän hoitajiensa lisäksi vanhainkodin asukkaille. Siksi sen nimikin on Vauvasta vaariin -muskari. Osallistujien keski-ikä kipuaa siis selvästi korkeammalle kuin leikkipuistossa, mutta laulut ja leikit ovat kummassakin samoja tai ainakin samankaltaisia.

Eilen vanhainkodilla laulettiin muun muassa Piippolan vaaria ja Sormilaulua (Missä on peukalo, missä on peukalo...?) sekä päällisten päätteeksi Suljettiin soittorasia samaan tapaan kuin leikkipuiston muskarissakin. Lisäksi käytettiin soittimia - helistimiä, kapuloita ja olipa joukossa yksi triangelikin. Niitä ei leikkipuiston muskarissa ole.

Poika löysi helistimien joukosta heti oman suosikkinsa: helmistä kudotulla verkolla päällystetyn, kovaksi kuivatetun eksoottisen hedelmän, jonka ohjaaja kertoi tuoneensa äskettäin Afrikasta. Vinkeällä soittimella oli nimikin (siis muukin kuin helistin), mutta ehdin jo unohtaa sen... Olisi oikeastaan pitänyt ottaa siitä valokuva, mutta koska en sitä tehnyt, on tyytyminen tähän kalseaan otokseen käytävästä, jonka varrella olleeseen naulakkoon jätimme ulkovaatteemme:

Muskari järjestettiin käytävän päästä vasemmalle sijainneessa, hitusen kodikkaammassa aulatilassa.

Soitinten lisäksi toinen ero leikkipuiston muskariin oli se, että vanhainkodilla otettiin enemmän ohjattua kontaktia muihin osallistujiin. Lapset vanhuksiin ja toisin päin. Muutamaan (tarkalleen ottaen kaiketi kahteen) lauluun kuului tervehtimistä kädestä pitäen sekä lapsi-vanhusparin yhteinen sormileikki. Lapset tuskin aavistivatkaan aiheuttamaansa iloa, mutta ulkopuoliselle se oli silmin nähtävää. Jokainen ikäihminen suli lapsen kanssa leikkiessään hymyyn, vaikka olisi aiemmin vain torkkunut tuolissaan.

Selvästi nuorimpana osallistujana poika oli vielä liian pieni tällaisiin yhteisleikkeihin, mutta innokkaat kävelytreenit ympäri huonetta saivat aikaan uteliaita kysymyksiä (Minkä ikäinen tuommoinen on?), ystävällisiä lohkaisuja (Kohta mennään ja kovaa!) ja nauruakin. Eikä kyllä mene kauaa, kun poika jo leikkii muiden mukana. Tai äiti vähintään.

Lopuksi jäin vain miettimään, järjestetäänköhän kotona Helsingissä tällaista toimintaa. Tai voisiko jotain tällaista tehdä vapaaehtoistyönä.

Pitääpä ottaa selvää.

Hotelliyöpyminen

Vietimme viikonloppuna yhden yön hotellissa, mies ja minä. Lepäämässä.

Se oli minulle ensimmäinen kerta erossa pojasta näin pitkään, yön yli. Varsinaisia hereilläolotunteja hengähdystaukomme söi korkeintaan viisi, joten mitään ihan hirveää läheisyysvajetta siinä ei ehtinyt syntyä puolin tai toisin eikä tietysti ollut tarkoituskaan, mutta rehellisesti sanottuna yön sujuminen silti vähän jännitti. Lähinnä nukkumaan käynnin ja mahdollisten yöheräilyjen osalta, että tuleeko pojalle äidin (ja maidon) ikävä. Ei tullut, ainakaan liian.

Silti poika istui aamulla tavatessamme sylissäni pitkään ja hartaasti, pää rintaani nojaten, kädet visusti ympärilläni.

Tankkasi läheisyyttä, ihan kuten minäkin.

Yhden yön hengähdys tuli silti tarpeeseen. Toisenkin olisin vielä voinut nukkua (ja ehkä päivänkin siihen päälle), vaikka aamulla herätessä olikin jo sellainen olo, että olisipa poika tuossa välissä pyörimässä ja nunnutettavana.

Mutta mitä meidän vapaailtaan kuului muuta kuin hotellia?

Alkuillasta katsottiin Cirque du Soleilia (se akrobatia!), sen jälkeen käytiin syömässä ja sitten kello olikin jo kymmenen ja uni alkoi painaa. Jaksoin sentään ennen nukahtamista käydä kylvyssä, josta olin haaveillut jo hyvän aikaa. Niin hyvän, että olin jo aikeissa hankkia kotiin suihkukoppiin jonkun kaamean jättiläissaavin, vaikken edes ole mikään himokylpijä. Viimeksi taisin kylpeä joskus vuosikymmenen vaihteen tienoilla ja silloinkin hotellissa. Jos sitten kolmen, neljän vuoden kuluttua seuraavan kerran (varsinkin, kun kylpemisestä tulee aina vähän sellaiset vedentuhlaajaekoterroristivibat)...

Sen verran hyvä kokemus tuo yön yli hummailu kuitenkin oli, että uskaltaa ottaa uusiksikin. Tai siis: jos vaan isovanhemmat uskaltavat. Ne kun olivat kesken kotimatkan käyneet autoineen taukopaikalle nukkumaan, raasut.

Viikon varrelta

Kaikkihan meistä sitten lopulta se mahatauti saatiin, minäkin. Onneksi se oli suhteellisen nopeasti sairastettu, ja tolpillamme olimme koko perhe jo viikonloppuna. Dokumentoimatta ovat silti jääneet ainakin meidän sunnuntaiset brunssikuvat Fazerilta, eilinen Vauvakino ja tämänpäiväinen 1-vuotishammastarkastus.

Alkuun pari hassua kännykällä napsittua brunssikuvaa ja jonon osalta se selvennys, että varmistimme kivan pöytäpaikan saamisen olemalla paikalla hitusta ennen ovien avautumista. Aikainen lintu ei pöytää varaa - vanha ex tempore -herkkusuiden sananlasku.

 

Vauvakino oli tietysti ihan vauvakino. Taaperoita näkyi katsomossa vain kourallinen enkä epäile yhtään, etteikö syystä. Halusin silti kokeilla moista meidän ikiliikkujankin kanssa edes kerran.

Poika istui tattina sylissäni arviolta kymmenen minuuttia ihmetellen jättimäistä valkokangasta ja kaiuttimista vyöryviä ääniä, maiskutteli rusinoita ja imi pillimaitoa. Sen jälkeen kiinnostus liikkuvaan kuvaan sammui aikalailla tyystin, ja siirryimme talsimaan ylös alas katsomon portaita, vaanimaan kanssakatsojien leluja sekä konttaamaan valkokankaan editse kuin pienet elefantit konsanaan. Elokuvaa jäi jäljelle vielä 40 minuuttia, kun päätin jättää leikin sylivauvoille.

Mutta tulipahan kokeiltua! Yksi äitiysvapaalle asetettu tavoite täytetty, ha.

Etsi taapero vaunuparkista.

Hammastarkastus oli sellainen rutiinijuttu niinkuin se kai tässä vaiheessa yleensä onkin. Jutustelua hoitajan kanssa hampaiden hoidosta, nopea ikenien tunnustelu ja muutama tuotenäyte kotiin viemisiksi.

Poika napsi hoitajan murentaman ksylitolipastillin pala kerrallaan parempiin suihin niin, että hoitajaakin hymyilytti. Ehkä ne ei kaikille maistu. Kotimatkalla ostettiin sitten pastillipaketti kotiinkin, olihan tietysti jo aikakin. Eikä valikoima lopu kesken ainakaan ihan heti, jos joku maku alkaa kyllästyttää... Muumeja, Pikku Kakkosia, Katti Matikaisia, Herra Hakkaraisia ja mitähän vielä?

Meille kotiutui noita Hakkaraisia ainakin näin ensialkuun, kun ovat kai kaikkein huokoisimpia ja helpoimmin suuhun sulavia. Äsken pestiin hampaat ekaa kertaa fluorihammastahnalla. Jos en ihan väärin tulkinnut, siinä saattoi pojan mielestä olla hiukan enemmän itua kuin pelkässä vesipesussa, mutta edelleen varsinaista harjausta popimpaa on harjan pureskelu. Ikenet kutiaa, mammamia!

Nyt Voice of Finlandin pariin. Viikonloppuja!

Kuplintaa massussa

Meille rantautui maanantaina vatsatauti. Ensin sen sai poika ensimmäistä kertaa elämässään, seuraavana päivänä mies ja sitä seuraavana (eli tänään) mummi. Me ei näköjään oltu nyt kovin hyviä talvilomaisäntiä. Ainoastaan minä pysyttelen vielä terveiden kirjoissa.

 

Pieni potilas, lakanoilla vuorattu sohva ja matto imartelevasti täynnä edellisiltana levitettyä tavaraa. 

Laulukirja, kaukosäädin ja miehen sukat, olkaa hyvä!

Onneksi tauti näyttää olevan nopeasti ohimenevää laatua, ainakin pikkuherran osalta. Siihen riitti kolme oksupoksua maanantaiaamuna, tiivis sylittely ja päälle kunnon unet. Sitten mentiin taas kuin ei oltaisi sairastettukaan.

Mies sen sijaan on potenut tänään koko päivän (herkkänahkaisimmat lopettakaa lukeminen tähän!), ja sanoi juuri, että luuli päivällä kuolevansa oksennettuaan kymmenen litran ämpärin puolilleen vielä senkin jälkeen, kun oli ravannut koko edellisen illan, yön ja kuluneen aamun tiiviisti vessassa. Voi raukkaa.

Rauhaisan yön toivossa... Kauniita unia!

"Luota vaan niihin sentteihin"

Niinhän siinä sitten kävi, että eilinen haalariostos päätyi pojan päälle heti tänään, ja ihan ilman mitään kasvunvaraa, ainakaan ensi talvea ajatellen.

Miten sitä voikaan erehtyä lastenvaatteiden mitoituksesta niin paljon?

Ehkä siksi, kun kerran vein kaverin lapselle tuliaiseksi saman merkin 74-senttiset bodyn ja housut, ja housut oli sopivat vasta vuoden kuluttua ja body heti. Tai siksi, kun äitiyspakkaushaalari menee ihan täydestä vielä taaperollakin. Tai yksinkertaisesti vaan siksi, kun ei keltanokkana vieläkään oikein hahmota tätä pikkuihmisen kasvuvauhtia.

Miehen sanoin: "Kannattaa vaan luottaa niihin sentteihin."

Ainakin tällaisissa kasvunvara-asioissa.

Kävin aamulla KappAhlilla katsomassa, olisiko sininen 92-senttinen haalari ollut vielä tallella, mutta ei se ollut. Sitten muistin, että mummilassahan odottaa jo kaksi uutta haalaria ensi talveksi eikä näitä nyt sentään määräänsä enempää kannata hamstrata.

Oikeastaan tälle talvelle tarvittiinkin jo maastoilua paremmin kestävä haalari äitiyspakkaushaalarin ja toisen pieneksi käyneen haalarin tilalle.

Ja on se kyllä kivannäköinen.

Pirteä, värikäs ja iloinen.

Sateenkaarihaalari pikkurahalla

Poikkesin tänään aamupäiväkärryttelyllä KappAhlissa.

Olin jo poistumassa kaupasta, kun huomasin nurkassa talvivaaterekin, jossa jo valmiiksi alennetut lasten ulkoiluvaatteet olivat vielä 50 prosentin lisäalennuksessa. Rekillä roikkui kolme sateenkaarenväristä, kolme pinkkiä ja kaksi sinistä toppahaalaria, joitakin toppatakkeja sekä aika paljon fleecehaalareita.

Minua kiinnostivat  ensisijaisesti ne sateenkaarenväriset haalarit. Olin katsellut niitä jo alkutalvesta kivan ulkokuoren ja hyväksi kehutun hinta-laatusuhteen vuoksi, mutta koska tämän talven haalaritilanteemme oli hyvä, en nähnyt tarpeelliseksi hankkia niitä aiemmin.

Suurin sateenkaarihaalari rekissä oli 80 cm. Se näytti aika väljältä ja muutenkin reilun kokoiselta. Seuraavaksi isoin koko eli sininen 92-senttinen haalari oli niin iso, suoranainen hujoppi, että päätin 80-senttisen menevän pojalle vielä ensi talvena. Toivottavasti niin käy, mutta ellei, en siitä suoranaiseen konkurssiinkaan mennyt.

Maksoin haalarista 13 euroa. Ei paha!