Kotieläinpihalla

Meidän piti tänään -- viimeisten yhteisten kesälomapäivien kunniaksi -- mennä eväsretkelle Suomenlinnaan. Sää Helsingin yllä oli aamulla kuitenkin sen verran pilvinen eikä säätutkakaan luvannut tilanteeseen kohennusta, että päätimme suunnata toisaalle. Jonnekin, jossa voisi olla ulkona ja jossa pilvinen ja tuulinen sää eivät olisi kovasti haitaksi. Ehkä jonnekin Helsingistä itään, koska sinne säätutka lupasi parempaa...

Kotieläinpihat ovat olleet mieleni perukoilla jo kesän alusta saakka, ja jostain syystä ne tuntuivat nyt hyvältä korvikkeelta Suomenlinnalle. Siispä pääkaupunkiseudun tarjontaa tutkailemaan. Selvisi, että lähiseudulla -- noin 50 kilometrin säteellä -- on aika montakin kotieläinpihaa. Haltiala on tietenkin yksi hyvä ja ilmainen vaihtoehto, mutta koska olemme jo käyneet siellä eikä se ylittänyt kriittistä säätutkarajaammekaan, halusimme laajentaa reviiriämme.

- - -

Valitsimme kohteeksemme porvoolaisen Kungsbackan, koska sen kotisivujen esittelytekstit olivat kerrassaan herttaiset ("Meillä näet kuvakirjan eläimet ihan oikeina. Lehmäkin sanoo ammuu ja hevonen ihahaa. Mutta, mitä sanoo Amadeus-aasi"?). Kuka tällaista voisi vastustaa?! En minä ainkaan. Tila oli myös sijainniltaan passeli. Idässä siis, ha.

Perillä meitä odotti ehta maatilamiljöö, jossa traktori pörisi pellon reunassa, hevoset hirnuivat (tai vähintäänkin hörisivät) ja kilit määkivät. Eläimiä oli runsaasti ja paria poikkeusta lukuun ottamatta kaikki niin kilttejä ja luotettavia, että niitä saattoi ruokkia ja koskettaa. Eläimet vetivät vertoja myös pihaan parkkeeratuille traktoreille, vaikka eräskin Pikkuherra Pee tuntuu välillä syntyneen bensaa suonissaan. Ehkä jos traktoriin olisi kiivetty sisälle, tilanne olisi voinut olla toinen, mutta luulen, että vekottimet olivat paikalla ainoastaan silmänruokana.

Meidän suosikkejamme olivat vuohet ja ponit. Molemmat olivat sen verran ihmisrakkaita, että päivystivät aitauksensa reunassa lähes tauotta ja jos lähtivätkin kauemmaksi, tulivat sieltä vikkelästi takaisin, kun näkivät ihmisen saapuvan. Viilipytyt eivät kavahtaneet edes 1,5-vuotiasta innosta hihkuvaa taaperoa, mikä oli mielestäni aika todella hyvin. Täällä ei tosiaankaan tarvinnut tuijotella pelkkiä häntiä!

Viivyimme kolme tuntia, söimme välissä eväät ja ihan vihoviimeiseksi veri veti pikkiriikkisemme hiekkalaatikolle järjestelemään leluja (=lempipuuhien top3:ssa tällä hetkellä, ellei peräti se ihan numero uno).

Ei haittaa yhtään, vaikka Suomenlinna jäikin tällä kertaa väliin.

Pikkupuolikuut

Meillä on syöty tänä kesänä hurjan paljon vesimeloneja. Ne ovat nestepitoisuutensa ansiosta hyvää helleruokaa, usein tarjouksessa ja mikä tärkeintä, yhtä pojan lempiherkuista.

Meloneja on natusteltu siinä määrin, että jotakin niiden syömistavasta on alkanut tarttua muuhunkin ruokailuun. Totean tämän tätä nykyä joka kerta tarjotessani tuorekurkkua. Niin tänäänkin.

Sitä kissa rakastaa

Meillä on mökillä kesävieras: sisätiloissa tavallisesti asusteleva lemmikkikissa, joka pääsee näin suvisydännä nauttimaan luonnon ihmeistä sielunsa kyllyydestä.

Kissa on tietysti ihmetyksen ja ilonaihe myös pikkuherra Peelle. Mitä kissan hoitoon tulee, yksi toimenpide on ylitse muiden, ja se on ruokinta. Ruokinta suoritetaan yleensä ensitöiksi mökille tultaessa.

Viimeksi se osui meidän kontollemme.

Jätin mukana tuomamme kauppakassit tuvan puolelle odottamaan siksi aikaa, kun menimme pojan kanssa täyttämään viiksiniekan ruokakupit. Toiseen kuivamuonaa ja toiseen pateeta. Kissa tuli, söi ja meni pikkuherra Peen suuren ihmetyksen vallitessa.

Kun ruokahetki oli ohi, palasimme tupaan purkamaan kauppakasseja.

Kaikessa hiljaisuudessa kasseista katosi jotakin, joka löytyi myöhemmin kissan kupista:

 

Fetapaketissa lienee jotakin kovin kissanruokamaista ainakin taaperon silmin katsottuna. 

Elämän pienet suuret päätökset

Täällä taas, pitkästä aikaa! Kovin on satunnaista tämä minun bloggaamiseni...

Luonnostelin viimeksi tekstiä jossain vaiheessa toukokuuta, mutten koskaan tullut postanneeksi sitä. Olin juuri silloin saanut päätöksen pikkuherra Peen päivähoitopaikasta, ja olo oli kaikin puolin haikea ja riipaiseva. Verrattuna moniin tuttuihin ja tutun tuttuihin, meillä kävi hyvin ja saimme  paikan juuri siitä päiväkodista, josta ensisijaisesti toivoimmekin. Silti ajatus päivähoidon aloittamisesta ei ollut ollenkaan helppo tai itsestäänselvä.

Ajattelin pitkään hoitavani poikaa kotona siihen asti, kunnes hän täyttää kolme.

Sitten äitiysvapaa vuoden vaihteessa päättyi, ja kaikkialla ympärilläni alettiin kysellä, milloin aion palata töihin.

Vastailin aina jotakin tulevasta syksystä, koska olin sopinut hoitavapaani ulottuvan vähintään sinne asti, mutten silti ottanut puheitani oikein todesta. Ajattelin, että jatkaisin hoitovapaata joka tapauksessa. Korkeintaan tekisin joitakin satunnaisia, joustavia keikkatöitä kuten tähänkin asti. Tein kuitenkin varovaisia tunnusteluja töiden aloittamisesta, ja pääsin kuin pääsinkin hyvään sopimukseen osa-aikaisesta töihinpaluusta syyskuussa.

Samalla - omaa työmarkkinakelpoisuuttani testatakseni ja uusien ammatillisten kokemusten toivossa - hain myös yhtä uutta työtä. Tulin valituksi juuri, kun olin ajatellut elämän tuovan tullessaan tarpeeksi muutoksia ilman työpaikan vaihtoakin. Samalla olin tottakai hirveän iloinen! Uusi työ kun oli aikalailla yhdenlaisten unelmieni täyttymys.

Dilemma oli kuitenkin suuri. Minun olisi haluttu aloittavan työt välittömästi ja täysiaikaisesti. Pojalle ei kuitenkaan ollut tiedossa hoitopaikkaa ennen syksyä, minkä lisäksi halusin hoitoon menon tapahtuvan edes pikkuisen pehmeästi. Käytännössä siis niin, että viikkoon mahtuisi vähintään yksi vapaapäivä (eli kotipäivä) viikonloppujen lisäksi.

Uusi työnantaja oli onneksi halukas tulemaan vastaan. Olen nyt kesäkuusta lähtien tehnyt paripäiväistä viikkoa osittain etätöinä, ja elokuussa aloitan sitten nelipäiväisellä työviikolla. Pojalle ja minulle jää siis viikonlopun lisäksi vielä se yksi yhteinen ekstrapäivä viikossa, minkä lisäksi pyrin pitämään hoitopäivät niin lyhyinä kuin mahdollista vuorottelemalla miehen kanssa pojan hoitoon viemisessä ja hakemisessa.

Kuulostaa ihan järkeenkäyvältä ja suunnitelmalliselta, vai mitä? Kotiäiti minussa pitää kuitenkin edelleen toista jalkaansa kotioven raossa ja on valmis jatkamaan hoitovapaata, mikäli asiat eivät alkaisikaan mennä kohdilleen. Tosin eivätköhän ne ala...

Peukut pystyyn!

Tämmöisiä tänne, tällä erää.

Mitäs tänne?

Huhhuh, onpas taas tullut blogitaukoa!

Ideoita ja ajatuksia postaamiseen olisi vaikka kuinka, mutta toteutus... Mihin se aina jää?

Kerronpas nyt kuitenkin yhden jutun yhdestä isosta muutoksesta. Päiväunijutun nimittäin.

Poika nukkuu päiväunensa tätä nykyä omassa sängyssään, yksin!

Monille tässä ei ole mitään ihmeellistä, mutta minulle, joka totutin pojan ottamaan päiväunensa maitotankin äärellä vieressäni, tämä on kuin kokonaan uusi maailma! Ensiksikin siksi, että: a) minulla on pieni oma hetki keskellä päivää (whaaattt?!), b) olen pystynyt luopumaan kokonaan päiväimetyksistä ja c) mikä olennaisinta, myös poika nukkuu paremmin ilman rintatuttia.

Kaksi viikkoa kapinaa se vaati, mutta nyt poika nukahtaa päivällä sänkyynsä tyytyväisenä ja mukisematta. Suosittelen tätä kaikille muillekin kaltaisilleni maitotainnuttajille. Se on sen arvoista.

Pojan unirytmi on myös muuttumassa selkeästi kaksien lyhyempien päikkäreiden sijasta yksiin pidempiin, jotka voivat kestää kaksikin tuntia. Siinä sitä mamman bloggausaikaa, ha!

Ok, on minua tässä välillä myös väsyttänytkin ihan turkasesti. Tiedättekö sen tunteen, kun välillä ramasee ihan kaikissa jäsenissä asti? Luuytimissä suorastaan. Sekin on ollut pieni hidaste bloggaamisen tiellä. No, viikko tiukkaa D-vitamiinikuuria takana (salmiakinmakuista sellaista, nammm) ja nyt alkaa näkyä valoa tuonkin tunnelin päässä.

Vai olisiko se tämä parantunut päivärytmi kenties?

Tai nämä kaksi tiedossa olevaa tynkäviikkoa (vappu ja helatorstai!), kun saadaan viettää aikaa koko perheen kanssa yhdessä vähän tavallista enemmän?

Nou idea.

Hyvät vaput joka tapauksessa itse kullekin!

Meille on hankittu munkki- ja bruschetta-ainekset, tänään (tai huomenna) herkutellaan!

Hintalappujen hurmaa

Tarrojen irrottaminen on aika nastaa puuhaa, eikö? Pikkuherra Peen mielestä ainakin.

 

Kyseinen sorminäppäryysharjoitus on kuulunut pojan repertuaariin jo jonkin aikaa. Kuukauden, pari. Sen kohteeksi ovat päässeet ainakin viivakooditarrat missä ikinä niitä nyt sopivalla ulottuvuudella on sattunut olemaankin (mm. potan pohjassa, hoitoalustan alla, pahvilaatikoissa), patjojen tekstiilitarrat ja hintalaput.

Kerronpa tässä, millainen on hyvä tarra. Noin niinkuin taaperon näkökulmasta.

Hyvässä tarrassa on sen verran ilmavuutta, että alle saa juuri ja juuri ujutettua pienen kynnenpään. Sen jälkeen tarran pitää irrota sopivan sitkaasti: ei liian helposti, muttei tietysti kohtuuttoman vaikeastikaan ja mikä tärkeintä, kokonaisena.

Usein juuri hintalaput täyttävät nämä kriteerit. Paha vain, että samaa tarraa ei pysty irrottamaan ja kiinnittämään uudelleen kovin montaa kertaa.

 

Tästä syystä minulla onkin etsinnän alla kestäviä, uudelleenkiinnitettäviä tarroja. Kun tämä nyt kerran on pojan mielestä hauskaa ja äidin mielestä ihan harmitonta puuhaa, mikseipä siihen voisi pikkuisen panostaakin. Ilo irtoaa pienestä.

Olen joskus törmännyt kirjoihin, joissa on ideana sijoitella tarroja erilaisiin maisemiin niin, että tarrat pystyy halutessaan myös irrottamaan ja vaihtamaan toiseen paikkaan. Löysin Hulluilta päiviltä tuon kuvissa esiintyvän Pupen hauskan tarrakirjan, jossa on vastaava idea, mutta se voisi silti sopia paremmin vähän vanhemmalle lapselle. Ehkäpä hankin ihan vain jonkun sopivanoloisen tarra-arkin askarteluliikkeestä ja käytän kiinnistysalustana vaikka muovipurkin kantta.

Vinkkejä kivoista tarrakirjoista otetaan kuitenkin vastaan! :)

Viilein jäbä

Tarvitseekos sitä enempää sanoakaan? :)

Pääsiäisenä

Tänään