Huhhuh, onpas taas tullut blogitaukoa!
Ideoita ja ajatuksia postaamiseen olisi vaikka kuinka, mutta toteutus... Mihin se aina jää?
Kerronpas nyt kuitenkin yhden jutun yhdestä isosta muutoksesta. Päiväunijutun nimittäin.
Poika nukkuu päiväunensa tätä nykyä omassa sängyssään, yksin!
Monille tässä ei ole mitään ihmeellistä, mutta minulle, joka totutin pojan ottamaan päiväunensa maitotankin äärellä vieressäni, tämä on kuin kokonaan uusi maailma! Ensiksikin siksi, että: a) minulla on pieni oma hetki keskellä päivää (whaaattt?!), b) olen pystynyt luopumaan kokonaan päiväimetyksistä ja c) mikä olennaisinta, myös poika nukkuu paremmin ilman rintatuttia.
Kaksi viikkoa kapinaa se vaati, mutta nyt poika nukahtaa päivällä sänkyynsä tyytyväisenä ja mukisematta. Suosittelen tätä kaikille muillekin kaltaisilleni maitotainnuttajille. Se on sen arvoista.
Pojan unirytmi on myös muuttumassa selkeästi kaksien lyhyempien päikkäreiden sijasta yksiin pidempiin, jotka voivat kestää kaksikin tuntia. Siinä sitä mamman bloggausaikaa, ha!
Ok, on minua tässä välillä myös väsyttänytkin ihan turkasesti. Tiedättekö sen tunteen, kun välillä ramasee ihan kaikissa jäsenissä asti? Luuytimissä suorastaan. Sekin on ollut pieni hidaste bloggaamisen tiellä. No, viikko tiukkaa D-vitamiinikuuria takana (salmiakinmakuista sellaista, nammm) ja nyt alkaa näkyä valoa tuonkin tunnelin päässä.
Vai olisiko se tämä parantunut päivärytmi kenties?
Tai nämä kaksi tiedossa olevaa tynkäviikkoa (vappu ja helatorstai!), kun saadaan viettää aikaa koko perheen kanssa yhdessä vähän tavallista enemmän?
Nou idea.
Hyvät vaput joka tapauksessa itse kullekin!
Meille on hankittu munkki- ja bruschetta-ainekset, tänään (tai huomenna) herkutellaan!
tiistai 30. huhtikuuta 2013
lauantai 13. huhtikuuta 2013
Hintalappujen hurmaa
Tarrojen irrottaminen on aika nastaa puuhaa, eikö? Pikkuherra Peen mielestä ainakin.
Kyseinen sorminäppäryysharjoitus on kuulunut pojan repertuaariin jo jonkin aikaa. Kuukauden, pari. Sen kohteeksi ovat päässeet ainakin viivakooditarrat missä ikinä niitä nyt sopivalla ulottuvuudella on sattunut olemaankin (mm. potan pohjassa, hoitoalustan alla, pahvilaatikoissa), patjojen tekstiilitarrat ja hintalaput.
Kerronpa tässä, millainen on hyvä tarra. Noin niinkuin taaperon näkökulmasta.
Hyvässä tarrassa on sen verran ilmavuutta, että alle saa juuri ja juuri ujutettua pienen kynnenpään. Sen jälkeen tarran pitää irrota sopivan sitkaasti: ei liian helposti, muttei tietysti kohtuuttoman vaikeastikaan ja mikä tärkeintä, kokonaisena.
Usein juuri hintalaput täyttävät nämä kriteerit. Paha vain, että samaa tarraa ei pysty irrottamaan ja kiinnittämään uudelleen kovin montaa kertaa.
Tästä syystä minulla onkin etsinnän alla kestäviä, uudelleenkiinnitettäviä tarroja. Kun tämä nyt kerran on pojan mielestä hauskaa ja äidin mielestä ihan harmitonta puuhaa, mikseipä siihen voisi pikkuisen panostaakin. Ilo irtoaa pienestä.
Olen joskus törmännyt kirjoihin, joissa on ideana sijoitella tarroja erilaisiin maisemiin niin, että tarrat pystyy halutessaan myös irrottamaan ja vaihtamaan toiseen paikkaan. Löysin Hulluilta päiviltä tuon kuvissa esiintyvän Pupen hauskan tarrakirjan, jossa on vastaava idea, mutta se voisi silti sopia paremmin vähän vanhemmalle lapselle. Ehkäpä hankin ihan vain jonkun sopivanoloisen tarra-arkin askarteluliikkeestä ja käytän kiinnistysalustana vaikka muovipurkin kantta.
Vinkkejä kivoista tarrakirjoista otetaan kuitenkin vastaan! :)
Kyseinen sorminäppäryysharjoitus on kuulunut pojan repertuaariin jo jonkin aikaa. Kuukauden, pari. Sen kohteeksi ovat päässeet ainakin viivakooditarrat missä ikinä niitä nyt sopivalla ulottuvuudella on sattunut olemaankin (mm. potan pohjassa, hoitoalustan alla, pahvilaatikoissa), patjojen tekstiilitarrat ja hintalaput.
Kerronpa tässä, millainen on hyvä tarra. Noin niinkuin taaperon näkökulmasta.
Hyvässä tarrassa on sen verran ilmavuutta, että alle saa juuri ja juuri ujutettua pienen kynnenpään. Sen jälkeen tarran pitää irrota sopivan sitkaasti: ei liian helposti, muttei tietysti kohtuuttoman vaikeastikaan ja mikä tärkeintä, kokonaisena.
Usein juuri hintalaput täyttävät nämä kriteerit. Paha vain, että samaa tarraa ei pysty irrottamaan ja kiinnittämään uudelleen kovin montaa kertaa.
Tästä syystä minulla onkin etsinnän alla kestäviä, uudelleenkiinnitettäviä tarroja. Kun tämä nyt kerran on pojan mielestä hauskaa ja äidin mielestä ihan harmitonta puuhaa, mikseipä siihen voisi pikkuisen panostaakin. Ilo irtoaa pienestä.
Olen joskus törmännyt kirjoihin, joissa on ideana sijoitella tarroja erilaisiin maisemiin niin, että tarrat pystyy halutessaan myös irrottamaan ja vaihtamaan toiseen paikkaan. Löysin Hulluilta päiviltä tuon kuvissa esiintyvän Pupen hauskan tarrakirjan, jossa on vastaava idea, mutta se voisi silti sopia paremmin vähän vanhemmalle lapselle. Ehkäpä hankin ihan vain jonkun sopivanoloisen tarra-arkin askarteluliikkeestä ja käytän kiinnistysalustana vaikka muovipurkin kantta.
Vinkkejä kivoista tarrakirjoista otetaan kuitenkin vastaan! :)
tiistai 9. huhtikuuta 2013
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)